Saatanan kone (Kotiäiti on äiti)

Kauhun hetket muuttuivat ihan todelliseksi helvetiksi kun oma läppäri ei sitten enää yhtenä aamuna auennutkaan. Ruotsin ihme, karvaperseinen koiranpentumme oli järsinyt laturin päästä sen verran ettei laite enää toiminnut ja ihmettelen kovasti, ettei tursake saannut edes pientä sähköiskua Pawlowin nimissä. Siitä alkoivat raastavat itkun ja raivon päivät, nettiaddikti sai tuntea nahoissaan todella, miltä pahat viekkarit tuntuvat. Kaksivuotias on ominut Ipadin ja välillä lahjonnan ja kiristyksen avulla sain muutaman rivin näpyttää sinne tänne ja lukea uusimmat updatet vessassa piilossa. Esikoinen sai oman koneen synttärilahjaksi mutta en hennonnut tätä tytöltä ryöstää kun tämä laitteen melkein iltaisin peittelee viereensä. Miehen koneet ovat lukkojen takana ja mikään saatanan kaukosäädin ei edes puolitanut riippuvuuden aiheuttamaa fyysistä tuskaa vakka niitäkin on rivissä toistakymmentä kirjahyllyn päällä.

Onneksi kuitenkin eilen sain oman juhtani takaisin, ladattuna ja ehjänä. Voi sitä onnen tunnetta kun sain taas näpytellä kantoliinat ja Meandit rivissä sohvalla miehen ja pojan kanssa, tsekkailla uusimmat juorut ja updeitata urakalla. Kuin joulu olisi tullut, niin ihanaa on antaa addiktion taas päästä valloilleen ja tunkeutua jokaiseen uinuvaan pöhöttyneeseen soluun ravistelemaan niitä kuulolle. Hei, olen Nina, olen nettiaddikti.

Netissä notkumisen vähenemisen takia ehdin keskittyä muutaman päivän liiankin hyvin perheeni tekemisiin. Mikään kanaemo en myönnä olevani, meillä tuoksuu pullan sijasta lähinnä paskan makuinen einesruoka ja esiliinaa olen pitänyt viimeksi joskus köksän tunnilla noin sata vuotta sitten. Silti huomaan aika ajoin puuttuvani näiden muiden täällä pyörivien tekemisiin ehkä liiankin perusteellisesti ja ihmettelen ettei kukaan ole koskaan sanout että "anna jo olla", "mitä se sulle kuuluu" tai "lopeta". Esikoinen tosin kysyi että koska menen töihin joka voidaan luokitella lievän tympääntymisen merkiksi.

Pukisin lapseni ja miehenkin sävy sävyyn Meandin vaatteisiin jos nämä kaikki olisivat siihen yhtä suostuvaisia kuin kaksi nuorinta. Tunnen suurta tuskaa ja hampaita kiristelen väkisinkin kun nämä kaksi vanhinta eivät korvaansa lotkauta perhekuoseille tai edes saman sävyisille vaatteille. Toki mies käyttää kokoa XXL enkä nyt itsekään häntä kovin vakavasti ottaisi jos lähettäisin hänet aamulla töihin kärpässienet ja  velourjoogat päällä. Kuitenkin olin antamassa hänelle ohjeita melkein lappu kädessä kun tämä lähti viikonloppuna viihteelle. Näitä olivat:  Laita paita päälle jos tulee kylmä, Muista syödä ennen kuin juot, Älä juo sekaisin ja ota kossua vasta sitten jos kaljat loppuvat, Älä mene nukkumaan puskaan, Älä puhu vieraille ja tietenkin: Käyttäydy hyvin. Oli taas näin lähellä ettenkö olisi kirjajannut näitä paperille ylös ja laittanut hakaneulalla kiinni takinpielukseen.

Lapset ovat jo niin aivopestyjä etteivät raukat itsekään tajua vaatia parempaa. Lataan niille aamuisin vaatepinot vierekkäin portaalle, pakotan heidät joka aamu ja ilta samoihin puuduttaviin rutiineihin hammaspesuista ja puuroista lähtien ja en korvaani lotkauta vastarinnalle, jollei tämä tule ihan puskista. Esikoinen on jo sen verran vanha että tajuaa myös hyötykäyttää asemaansa ja joka toinen päivä vähintään yllätän itseni tekemästä tytölle ja hänen kavereilleen eväsleipää ja mehua. Ja sitten ihmetellään kin nykyajan lapset eivät osaa kuoria perunoita tai käyttä kotiavaimia, ei se minun syytäni ole ainakaan, ei yhtään!

Itsenäisyys ja omatoimisuus ovat ihailtavaa lapsenkin osalta mutta mitä tehdä kun äiti haluaa olla perheen ainoa addikti ja sopankeittäjä? Onneksi aina välillä Perhe-lehden päsmärit neuvovat antamaan myöden ja nämä artikellit luenkin välillä päivittäin, kun en jaksaisi miettiä heti aamusta kuoseja. Tiukkaa tekee silti huomata että lapset pärjäävät ilman minuakin ja jopa nauttivat siitä. Onneksi perheen miehet eivät selviäisi ilman äidin ohjeita ja viisautta, jokin roti sentään kotiäidilläkin!

Marttyyrin manifesti

Joskus on päiviä jolloin oli virhe nousta sängystä naama norsun v*tulla ja mieli mustana sillä silloin löytyy aina joku, joka nokittaa. Marttyyrihommat eivät ole mitään amatööripuuhastelua vaan ne vaativat pitkäkestoista treeniä, sitkeyttä ja tahtoa. Äitiys antaa jo kivasti lisää uskottavuutta ja pelikestävyyttä tässä lajissa, tosin mikään pikapassi onneen sekään ei ole.

Marttyyriksi opiskelun voi aloittaa ihan perustarpeista ja niiden tyydyttämisestä. Saat kivasti pisteitä valvottuasi viikon, lisäuskottavuutta tuo mustat silmänaluset, sekainen tukka ja likaiset vaatteet. Muista kuitenkin ruokkia ja lapset ja pukea ne viimeisen päälle perhekerhoon mennessäsi sillä se jos mikä herättää kunnioitusta. "Kattokaa, tossa on äiti joka ajattelee vain lapsiaan!" on ehkä parasta suolaa kilpailijoiden haavoihin ja juoksevaa hunajaa väsymyksestä kuivuneeseen kurkkuusi. Toki valvomisella pitää olla jokin muu syy kuin kahdenkeskeinen aika miehen kanssa (mitä se ikinä onkaan) tai telkkari.  Parhaimpia syitä lienee  lasten sairastaminen (mielellään jokainen lapsi kipeänä, mielellään sellaisessa taudissa joka vaattii jatkuvaa ramppaamista, hyssyttelyä ja kävelyä, mielellään sellainen tauti joka kestää jo yhdelä lapsella sen viikon ja tulee jokaiselle lapselle vuorotellen). Säälipisteitä voi saada omasta sairastumisesta tai vaikkapa raskaudesta, jos sen osaa kääntää marttyyrivaihteelle ja jolloin jokainen hetki elossa on yhtä helvettiä.

Ruoka on myös asia josta saa kivasti kriisiä aikaan, varsinkin jo on allergikko. Perhekerhoon mentäessä kannattaa varustautua kymmenin eri minigrip-pussein ja kutinasalvoin ja olla koko ajan kärppänä lapsen perässä, ettei se vaan saa anafylaktiaa lattialla kontatessa. Allergiat ovat siitä kiitollisia että valvottavat myös useasti öisin eli pisteitä suorastaan ropisee. Allergiaan liittyy myös useasti imetysdieetti joka äärimmilleen vietynä voi tarkoittaa sitä, että saa syödä teen ja sympatian lisäksi pelkää vadelmaa ja vasikkaa ja tämä jos mikä herättää sääliä, epäuskoa ja jopa vihaa kanssasiskoissa. "Ajatella, noin pieni/iso äiti ja syö pelkkää vadelmaa ja jaksaa silti imettää noin". Sankaraiäitiainesta, kyllä. Ruualla ja sen tekemiselä voi myös hyvin brassailla. Muiden tusinamutsien jonottaessa mcmättöä, voit kattaa juuri keitetyt ja omin käsin kuoritut vihannekset, kanat ja maitotetrat siihen viereen desifioituasi ensin pöydän ja lapsesi. Toki on tärkeää muistaa sanoa että heräsit aamulla viideltä tekemään itse niitä lisäaineettomia luomukanamakkaroita. Hyvä olisi mainita myös ruokailuympyrästä, sen orjallisesta noudattamisesta, tuoreesta kotimaisesta lähiruuasta ja siitä että teet ihan kaiken ihan itse. Paha rasti, TO-DEL-LA-KIN!

Ruuan ja unen lisäksi perhekerhossa puhutaan paljon omasta ajasta. Sankareita ovat he, joilla sitä ei ole. Bonuspisteitä saat, jos miehesi on yrittäjä joka tekee ympäripyöreää ja lähes jumalolento olet, jos olet yksinhuoltaja ja yrittäjä joka kuitenin on hoitovapaalla ja kituuttaa joka ropoa jotta saisi olla vain lastensa kanssa. Isovahmpien ja auttavan käden puuttuminen ovat avainsanoja tässä kurjuuskategoriassa loistamiselle. Nämä äidit laskevat kahden käden sormilla vuosia siitä, jolloin kävivät yksin ilman lapsia viimeksi jossain muualla kuin vessassa ja odottavat jo kampa kädessä eläkepäiviä. He sovittavat elämänsä lapsen ehdoilla tapahtuvaksi sirkukseksi, jolloin oma aika on aamupaskalla istumista jos herää riittävän aikaisin ja muistaa laittaa oven perässään lukkoon. He uhrautuvat, joustavat ja venyvät epäinhimmillisiin suorituksiin. Heille on turha marista vittumaisesta anopista tai siitä, että kampaaja-aikaa jouduttiin siirtämään.

Itse loistan ekassa ja vikassa kategoriassa vaihtelevasta melko kiitettävään suoritukseen. Toki valvon pääsääntöisesti kuuta tai jotain jonninjoutavaa miettien mutta valvon silti ja paljon. Olen myös melko hyvä lapsentahti-mutsi, sillä mieheni on yrittäjä ja auttavat kädet puuttuvat. Näillä saan viritettyä itseni välillä sellaiseen melkein itseänikin pelottavaan tilaan jolloin kruunu loistaa naapuripitäjään asti. Ja jos jumalauta yksikään mies sinä aikana tulee sanomaan että on käynnt armeijan on hengen lähtö lähellä!

Helmee ja painajaisia Ikeassa

Tälläisen päivän päätteeksi ei oikeastaan voi kuin itkeä tai nauraa, jos vielä jaksaa. Helmee, kuten skootteripimut kuuluvat hokevan vaikka toinen astuisi korkokengällänsä koiranpaskaan mutta onhan se sitäkin, ainakin muiden mielestä.

Helmi-päivän saa kivasti käyntiin nukkumalla noin kolmen tunnin yöunet ja nekin mielellään pätkissä. Yö meni käännellessä ryhävalaan kokoista persettä ja melonimahaa puolelta toiselle, odottaen että aikaa on mennyt  niin paljon että voin käydä taas vessassa ja pitämällä silmiä väkisin kiinni kun aamu alkaa tulla  julkeasti sisälle. Siihen saakka tapahtunutta: kaikki kuluvan vuoden puolella kuolleet julkkikset listattu, Tuksun viimeisimmät lööpit muisteltu, seuraavan viikon ruokalistaa ajateltu ahdistuneena, kaikki kivat tyttöjen ja poikien nimet käyty läpi, kaikki siistit koiran nimet tsekattu, Meandi-tilaus muisteltu hymyssä suin, ja vielä viimeisenä unipommina pohdittu, miksi Olli Lindholm jatkaa ja Amy Winehouse ei. Viimein kun ihana raskas horros on kaatua päälle kuin rekkalastillinen nohkeaa lunta, alkaa lapsi vieressä kitistä. Vessaan, Rennietä ja sama ralli alusta.

Aamulla sitten kampean väsyneen mieleni ja uupuneen kroppani keittiöön, jossa en saa syödä mitään. Jopa koiran ruoka tuoksuu hyvältä, helvetin laiska koira kehtaa syödä istualtaan ja  vielä  jättää muutaman murun kipon pohjalle. Onneksi reitti terveyskukseen on lyhyt ja piikkiä isketään suoneen ennen kuin ehdin päiväätä sanoa. Ainoa huono on se etten saa mahani täyteen sitä sokerivettä vaan pihistellyn mukillisen. Siitä tulee vaan kiukku. Kahden tunnin päästä mennään jo satasta kohti Ikeaa jossa syön tärisevin käsin nälkääni kaksi hodaria, minuutissa. Ihana hiilaripöhnä hiipii sormiin saakka, voi kun saisi hetkeksi itseni kellistää sultanille lepäämään. Nyt nimittäin nukuttaisi.

Haastavin osasto on keittiövälineet jonka läpi on juostava ja valehdella vaikka tikkarista, jollei muu auta. Makarooniksi vetävä kaksivuotias on yllättävän raskas kantaa kun se ryhävalaan kokoinen persekin painaa varmasti samanverran ja sydämet hakkaavat kauhusta ja vitutuksesta, sekä äidillä että pojalla. Onneksi kympillä saa lihapullaa navan täyteen, mietin miten monta ateriaa kehtaan pyytää kun syömämiehiä on kolme. Päädyn neljään sillä vatsassani vaditaan myös ruokaa, huuto kuuluu melkein kassalle saakka. Lapsille ei tule aterian jälkeen hiilaripöhnää, päivastoin. Ne saavat jostain jonkun ruotsalaisen pirun riivaamaa energiaa joka laittaa ne huutamaan, juoksemaan ympyrää ja heittelemään tavaroita ja toisiaan. Saamme osaanottavia ja kiukkuisia katseita, uhkailen narkkarikäsin kakaroita olemaan vaiti ja pakkaan kastikkeenjämiä roskikseen. Vielä viimeiset juoksut lasihyllyjen läpi helinän helkkyessä korvissa, kakarat autoon ja satasta pitkin baanaa.

Olen ansainut kunnon päiväunet mutta poikani on eri mieltä. Naamaa nykii ja päässä humisee unen puute, suklaakin on loppu.Onneksi koululaisella oli ollut kiva päivä, rötöstän ja kiroan Tiimarin muoveilla matikan kirjaa joihin jää rumia runtuja. Viisivuotias kertoo kaverilleen suurin silmin ettei äiti itkenyt yhtään kun sitä pistettiin monta kertaa, nisti mikä nisti.

Iltaa kohden alan taas piristyä ja väsmys on tipotiessään. Hiphei, kohti uusia seikkailuja ja hyviä unia! Neuvolasta saadussa läpyskässä lukee että näillä viikolla näet paljon unia, kannattaa kirjata ne ylös heti aamulla kun heräät sillä unia on PALJON. Libero-kerhokin vittuilee, miten helmee se voi olla!

Pyhä, pimeä lehmä

Raskaana olevat naiset ovat yhtäaikaa sekä pyhiä että pimeää sektoria. Heillä on oikeus valittaa vaikka peräpukamista kaupan kassalle, jos tämä sattuu vointeja kysymään ja siinä ei ole mitään ihmeellistä, päinvastoin. Raskaana olevat naiset saavat vaappua kuin ankat raskausviikolta viisi lähtien ja pyytää lähimmäistä nostamaan maahan tippuneet tavarat ilman sitä erillistä pyyntöä. He saavat ähkiä, voivotella, siunailla, tuskastua, kiukuta, itkeä ja nauraa vaikka aihetta ei olisi ja kukaan järjissään oleva ei mene kysymään, että miksi sinä noin teit.

Raskaana olemisella pystyy hyvin ratsastamaan. Tiedänpä tapauksia jotka huijasivat Kelalta asumistukia ja toisia, jotka sujuvasti  ostelevat kaapit täyteen pikkuvaatetta puolisalaa varmuuden vuoksi jo viikolta viisi, vaikka kummassakaan tapauksessa ei ole kysymys siitä pesärakennusvietistä. Itse kuulun tuohon jälkimmäiseen esimerkkiryhmään ja päivä on pilalla jos ei postiluukusta putkahda päivittäin pinkkiä bodya tai villaista nuttua. Kelaa inhoan, siellä puhutaan tuntematonta koodikieltä eikä kukaan virkailija helly tai armahda vaikka kuinka käyttäsi noita edellä mainittuja raskausaseita hyväkseen. Osa Kelan koulutuksesta lienee tapahtunut Quantamo Bayssa.

Raskaana olemiseen liittyy muutama ikävä velvollisuus joista Kela ja synnytys ovat kaksi ja kolmas ikävämpi on sokerirasitus. Sokerirasitukseen joutuu jos syö liikaa pullaa tai jos synnyttää vesimelonin kokoisia lapsia. Itse koe ei ole paha, päinvastoin. Saa olla kaksi tuntia rauhassa neljän seinän sisällä, saa lukea uusia perhelehtiä ja jopa keskustela jonkun toisen sokerilaisen kanssa, jonka raskauskin saattaa olla hyvin samoilla viikoilla kun oma. Tunnin välein pistetään ja juodaan muutama lasi sokerilitkua, kiukkukaan ei ole paha sillä kymmeneen mennessä on jo aamupalapöydässä. Kokeen jälkeen alkaa sitten se piinaava odottelun vaihe. Onko sitä sokeria ja miten paljon ja mikä oli arvo silloin ja silloin. Pahimmassa tapauksessa nakki napsahtaa ja joutuu sokerilakkoon. Onneksi sitäkin pystyy hyödyntämään ja aina löytyy joku joka säälii ja joku toinen joka ei kerro vaikka pulla edelleen maistuisi.

Raskaana oleminen on kuitenkin melko mukavaa puuhaa. Tänä aikana kaikkia kiinnostaa hemoglobiinisi ja se, miten suoli toimii. Olet huomion keskipisteenä, hehkeä, energinen ja hedelmällinen äiti maa, joka saa sekunnissa vaihtaa raivovaihteen päälle ja sylkeä suustansa hormoonilla kuorrutetta myrkkyä. Yhdeksän ainutlaatuista kuukautta jolloin kaikki pyörii napasi ympärillä. Sitten koittaa synnytys ja oletkin täysin auki ja paljaana ihmisten keskellä jotka on vaatettu päästä jalkoihin ja paikkasi ottaa se pieni vesimeloni, joka on matkustanut varjossasi siihen saakka. Ei kukaan mies tälläiseen suostuisi! Ilmaiset lounaat loppuvat siihen rääkäisyyn, ei enää saavutettuja etuja tai kroppasi tuottamia bonuspisteitä!

Onneksi pääset taas viimeistään siinä vaiheessa pätemään kun joku kokematon kaveri joutu samaan myllytykseen. Onneksi myös se vesimeloni on palkintona ihan kiva. Itse en vielä kuitenkaan koskaan ole saannut elää parempia ja onnellisempia aikoja kuin nyt. Ainoa huono puoli tässä on se, että siihen jää koukkuun ja käy kuten Aku Louhiniemelle jolloin mikään ei riitä. Ollaan me naiset aika koneita!

Miehen muisti

Kahden tytön äitinä olen jo nähnyt ja kuullut melko monipuolista skaalaa. Toki tyttäret ovat vielä pieniä mutta ovat olleet syntymästään saakka tyttöjä eivätkä mitään nyrkillä tapettavia inisijöitä. He ovat olleet aina hyviä vinkumaan, mankumaan, kärttämään, tepisemään, ättäröimään, huutamaan, raivoamaan, sylkeäkin he osaavat ja repivät monipuolista tekniikkaa käyttäen myös tukasta. Lattaille he ovat osaneet heittäytyä näyttävästi, silti satuttamatta itseään ja makarooniksi meneminen on ollut myös hyvin sisäänrakennettua, sillä kumpikaan meistä vanhemmasta ei sitä ainakaan myönnä heille opettaneensa. Naiseksi kasvaminen on välillä niin saatanasta ettei mikään hengitystekniikka tai herbamare siihen auta, silloin on hyvä antaa tulla ja näyttää myös naamalla millaiselta nainen näyttää kun vituttaa ankarasti.

Yhden pojan äitinä olen erittäin hämmentynyt siitä, miten putkiaivoinen mies voi olla jo kaksivuotiaana. Toki tämäkin perillinen osaa käyttää ääntänsä ja välillä joudun sen kampeamaan milloin minkäkin oven edestä kuolanaamaisena rääkyvänä raivopakettina, mutta se on sitä tahtoikää. Tähän saakka on riittänyt kun on ymmärtänyt tarjota oikeanlaisia ärsykkeitä oikealla hetkellä. Esimerkiksi jos poika haluaa syödä edelleen pikeä tai maahan liiskaantunutta purkkaa polvillaan suoraan asfaltin pinnasta, lopettaa se sen melko sillä sekunnilla jos sinulla on tarjota vaikka reissumiestä ja maitoa. Kaveria turpaan mätkivän kaksivuotiaan saa lopettamaan sen helposti viemällä kakaran niskaperseotteella sisälle, jolloin poika on jo rauhoittunut ja jatkaa kesken jäänyttä rekkaleikkiä. Kasvattaja minussa ihmettelee, miten se sen tekee. Miten tuo rääkyvä milloin mitäkin ärjyvä pieni miehen alku voi lopettaa karjun vaikka puolessa sekunnissa ja olla aurinkoinen naurunaamainen oma itsensä. Äiti minussa kiittelee korviansa. Nainen minussa hämmästelee että eikö se älyä vaiko vaan tajua.

Luonne-erojahan ne ovat tietenkin eivätkä mitään sukupuoleen sidonnaisia käyttäytymisfraaseja. Miehetkin kärsivät pms:stä ja synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, ei munat tai tissit tee pekasta pekkaa pahempaa tai pirjosta parempaa. Nainen saa olla ronski ja roisi, röyhkeä ja rivo. Tunteikkaista ja herkistä miehistä tykkävät myös anopit. Toivottavasti en ole tehnyt ihan kaikkea väärin kun kategoroin ja lokeroin lasteni tekmiset ja tavat meidän tyttöjen ja noin poikakin teki-lokeroiksi. Välillä en edes muista niiden nimiä kun huudan ruokapöytään, mitäköhän traumoja viisi-vuotias saa siitä kun kutsun häntä edesmenneen koiran nimellä? Tasa-arvon nimissä, aamen.

Sinä saatanan kone älä hyydy

Perheessämme elettiin viime viikolla kauhun hetkiä kun uskollinen työjuhtamme, AEG Ökö Lavamat vm. 2001 meinasi lähteä pesukonetaivaaseen. Se alkoi köhiä kun tungin sinne tapani mukaan miehen työhousuja ynnä muuta relettä uskoen ja luottaen että joku olisi tyhjentänyt taskut ennen sitä. Virhe. Koneessa ropisi kuin rankkasateella ja tuskan hiki jo ilmoitteli kainalokuopissa kun tajusin, että pyykit ovat edelleen autenttisessa tilassa. Tein ainoan tempun jonka osasin, soitin naapuriin. Vartin päästä jo huokaisin, kun nuori uljas vitivalkoinen Bosch kävi raatamaan.

Sitten alkoi soittelurumba korjausmiehille. Lupasivat tulla kahden viikon päästä ja osa ei ollenkaan, joku kehtasi sanoa ettei noin vanhaa konetta kannata edes korjata. Päätin tehdä esivalmisteluita ja pakkasin jälkikasvun Skodaan ja kurautin Gigantin Megastoreen. Se on jokaisen kodinkonemasokistin märkä uni, kahvinkeitintä ja leivänpaahdinta on silmänkantamattomiin ladottuna kymmen metrisiksi torneiksi ja innokkaat myyjät hymyilevät kilpaa valkoisten jääkaappien kanssa. Olin varma että kimppuuni kävisi heti kymmenen provikanhimoista myyjää, joita sitten saisin ravistella pois roikkumasta käsipuolesta, sen verran HC-kamaa kolmen lapsen ja ison vatsan kanssa kodinkonekauppaan tulevan äiti-ihmisen luulin olevan. Virhe. Kolmen vartin notkumisen jälkeen sain viimein palvelua, jos sitä nyt siksi voi kutsua.

Myyjä tuli nyrpeän näivettyneen naamansa kanssa laumani luokse ja katsoi koko ajan ohitseni kun kyselin koneista. Helvetistäkö nyt edes ymmärrän mistään suihkumoottoreista tai kierrosluvuista  mutta sen verran olin tajunnut valmistautua, että kyselin kuitenkin sujuvasti täyttöasteet ja takuuajat. Myyjää tuntui kiinnostavan enemmän tuleva kahvitunti ja näin lähellä oli ettenkö olisi valehdellut olevani Pomo piilossa mutta päätin kuitenkin lähteä Ikeaan syömään lihapullia, first things first.

AEG:lle kävi kuitenkin hyvin ja siunauksilta ja lähtöitkuilta vältyttiin kun älysin kysäistä naapurin sähkäriltä neuvoja. Tämä suurinpiiretien näki heti koneen asennosta mikä on vikana ja mieheni sitten illalla puki naulahousut jalkaansa, ja korjasi sen. Tadaa, jo huusi  pesukone taas illansuussa sitä iänikuista 40:n asteen kirjopesua ja haistattelin mielessäni täyttöletkun hajuiset löysät paskat kaikille kotiäitejä sortaville kodinkonepelleille.

Pesukoneen rikkimeneminen on saman luokan katastroofi kuin se, että jauhelihan valmistus lopetettaisiin. Vittuilaanko miehille jos nämä menevät kysymään kauppiaalta tuoreempaa tiskin alla jemmassa olevaa tämän päivän sikanautaa vai olenko ainoa lajiyksilöni, jolle riittää että kone pesee ja jauhaa sitä neljääkymppiä vaikka kuudesti putkeen jos niin haluan? Inhoan koneita, paitsi pyykkikonetta ja tietokonetta (siitäkin inhoan melkein kaikkea muuta paitsi internettiä) mutta elämä ilman niiden tuomaa turvaa ja helppoutta on kuin sovinistisen naisen viimeinen toive ennen hirttolavaa. Antakaa takuu loppuelämäksi tai tehkää edes koneita jollain kivoilla kuoseilla, Cecilia Blankens auttaisi varmasti.

Muodin siemen on kylvetty

Voisin nyvin olla muotitoimittaja, olenhan muodin asiantuntija kuten kerroin. Olen hyvä bongaamaan kuumimmat hotit ja vieläkin parempi arvostelemaan, miten kamalilta ne näyttävät juuri niiden nuorien ja laihojen silopyllyisten trendimekkereiden päällä. Luulin haaremihousuja vitsiksi, boyfriend-villitys vaan nauratti. Onneksi bootcut ei koskaan petä ja ainaa löytyy joku nettipulju joka myy perseen peittävää kolttua ja tunikaa kauden väreissä.

Kotiäitinä saa kulkea Meandin univormun housut päällä vaikka keskustassa, kunhan vaan muistaa yhdistää siihen Meandin mukavalta tuntuvan ja ehkä hieman pöljältä näyttävän yläosan ja uskotella, että samaan geishanaamaan pukeutuvat äiti ja tytär ovat tyylikkäitä, ei söpöjä tai höplästä vedettäviä reppanoita. Meandin nimissä olen tehnyt monia ostoksia posket kuumina epävarmuudesta ja innosta ja joka kerta kun näen samoihin pukeutuneen aisaparin Cittarin käytävällä, tunnelma latistuu, saatanan matkijat! Samaa etanaa ja hämähäkkiä bongaa tusinakaupalla  suuren yleisön joukosta takuuvarmasti, erikoista ja kateutta saa aikaiseksi jos onnistuu haalimaan jostain helvetinmoisella ylihinnalla kymmenen vuotta vanhaa hodaria tai isoakukkaa. Onpahan jopa minulta tultu Tuurin kyläkaupassa kysymään, että mistä onnistuin samaan lasten päälle pakotetut sillet ja vanhat omenat. Tähtihetkiähän ne ovat, ei siinä mitään.

Oma esikoiseni on kohta nuori, täyttää pian kymmenen. Vielä hän laittaa Meandin plyyssit tyytyväisenä jalkaansa ja saattaa jossain ihme kiitollisuuden puuskassa jopa kehua päälläni olevaa kainaloista hankaavaa ja kirraavaa kolttua. Ajatus siitä että joudun kohta katsomaan haaremia aamupalapöydässä on pelottava. Tieto siitä että omia löytöjäni ei enää kohta laiteta tyytyväisenä päälle on itkettävä. Pelko siitä että olen itse kohta naurettava tyylitön tantta on vääjäämätön tosiasia.

Olen jo miettinyt strategiaa valmiiksi. Voin joko blondata tukan ja ostaa huulipunan kymmenen vuoden tauon jälkeen ja pyrkiä mukaan purkkaa jauhavana nastana mutsina kun tytär alkaa vinkua vaatekaupoille. Tämä suunnitelma kusee sen naurettavuuden takia, koira käy useammin trimmissä kuin minä ja se kymmenen vuotta vanha huulipuna kuivui violetiksi värjäytyneenä bilelaukun kankaaseen kiinni. Voin myös jatkaa samalla linjalla univormun housut jalassa ja etutukka kroonisesti silmillä, toivoa ja armahtaa. Tyylin siemen on kylvetty ja sen on annettava itää ja kasvaa rauhassa. Pistän ne univormun housut sinne samaan vauvajemmaan missä sienihaalaritkin ovat, laatukaman kun on luvattu kestävän pitkään. Siinä vaiheessa voin sitten vinkua niitä 15 vuotta sitten muodissa olleita haaremeita itselleni ja käydä jonkun kirjekurssin huulipunan laiton alkeista.

Plokaajat on muotia

Olen kirjoitellut vuosikausia muka-anonyyminä omanaamaisena ja melkein nimisenä nickinä bittiavaruudessa parinsadan muun naisen kanssa. Tapa on hyvä ja eheyttävä mutta samalla tylsä ja vähemmän väkevä, samat jutut kiertävät kehää kuin vauvalehtien tarinat ja kehitystä ei tapahdu, päinvastoin huomaan taantuvani toistelemalla itseäni. Ja mitäpä en muodin takia tekisi, se kun on synonyymi nickilleni ja persoonalleni, ehhehehe. Niin jos muoti on samaa kuin mukavimmat verkkarit jalassa ja Meandin uusin mallisto niin olen melko guru ja valveutunut tosifani.

Ei se kuitenkaan väärin voi olla. Kirjoittaminen on halpaa, toisin kun Meandin vaatteet ja eheyttävää, toisin kuin moni muu voimauttava ja vakuttava toiminta. Olen helvetin huono käyttämään mitän muuta kuin nettiä ja siinäkin onnistun sössimään virustorjunnat huutamaan hoosiannaa ja hermostun kun kysellään jotain stnan html-koodia. Mielummin naputtelen kyllä tai myöhemmin nappia ja näytän taasillalla läppäriä miehelle ja kiroan kun se ei toimi.

Tästä plokista ei tule mitään silmäniloa tai tyylitussarointia vaan raakaa ja rumaa katsottavaa ja säälittävää koodi-piiperrystä. Tämän plokin plokaaja pääsi säälistä läpi tietokoneen ajokortista eikä edelleenkään älyä excelistä muuta kuin sen, että se on nipottavien ekonomien täsmäase maailmanrauhan ratkaisuun eikä tätä voisi enempää se kiinnostaa. Asetukset ovat päin v*ttua mutta olkoon, se jos mikä eheyttää ja on muotia.