Pakenimme marraskuuta lähtemällä viikoksi Teneriffalle suoraan kotikentältä. No, se oli jo joulukuu mutta samaa paskaa, loskaa ja harmaata, loputtomia päiviä ja pitkiä iltoja, kirkasvalolamppua ja lokakuussa laitettua jouluvaloa se silloinkin on. Lento lähti vasta viideltä joten aikaa oli liikaakin. Nopeasti matkalukut tursuilivat Crocsia, noloa hellemekkoa, viime kauden tunikaa ja liian kireää shortsia ja yhtäkkiä kello olikin jo varttia vajaa neljä. Ehdittiin silti, tietenkin vikoina mutta lento oli toki puoli tuntia myöhässä joten win win, tässäkin.
Teneriffa on lämmin paikka. Lentokoneessa rohkeimmat alkoivat paitahihasilleen ja varmana joku kävi vessassa sutimassa suojakerrointa selkään. Lämpö tulee naamalle heti koneen ovella kuin kaksivuotiaan kiukku ja kaikki on taas ihanaa, vaikka tuntia aiemmin olisi miettinyt itsaria hengittämällä nenän kautta vessassa kymmenen kilsan korkeudessa. Bussissa kiertää mahasta eikä näe kuin Ikean ja Mäkkärin kylttejä mutta sekin on ihanaa, niin kotoisaa ja turvallista ja samalla jännittävää. Hotellihuoneessa on pakko laittaa valo päälle mutta yhdellä silmällä katsomalla puhkin*ssittu parisänky näyttää Hästensilta ja kadulta kuuluva ujellus tuntuu vain nukuttavan.
Ja lämminhän siellä on! Ekana päivänä satoi vettä kuin Turussa syyskuussa. No problem, lapset olisivat uineet vaikka kylpyammeessa ja märkä shortsi ei näytä yhtä tiukalta ja irvokkaalta mitä kuiva. Toisena päivänä olimme vielä uteliaita ja vastaanottavaisia, ei haittaa vaikka kuivunut vanha jätski maksoi euron ja vaikka pizzan päällä oli taikinan lisäksi pelkkää tonnikalaa, Teneriffallakin on oma kulttuurinsa. Altaalla makoilivat ruskean kärheät kuusikymppiset kylkikyljessä allinclusive-bisset käsiin teipattuina, vartin välein he käänsivät itseään 30 astetta myötäpäivään. Ruotsalaiset lapset juoksivat kilpaa märällä laatalla ja silti meidän lapset kaatuivat vaikka hiipivät.
Kolmantena päivänä pienimmälle nousi ihottumaa. Altaalla joku uimapukuasuinen kysyi, että onko teillä rokkoa johon tuhahdin ammattimaisesti että aurinkoihottumaa. Päätimme ottaa pölhörannekkeet sillä lähiseudun ravintelit tarjosivat kurjempaa apetta mitä kotikeittiössä oli totuttu. Meillä kun hyvä ateria on purkki Dolmiota, jauhelihaa ja ruskeinta makaroonia. Baari oli auki, lapset söivät jäätelöä huulet sinisinä ja me tilasimme San Fransiscoa ja kaljaa kilpaa muovituppeihin. Päiväuniaikaan makasin altaalla ja käänsin muuttolaatikkopebaa ohjeen mukaan ja kun tuli hiki, hain tiskilta one bear with the plasticin, please. Ruoka näytti väsyneeltä ja maistui ei miltään mutta jäätelöä sai ja sangriaakin, vaikkakin fantaan tehtynä.
Sitten tulivat rakkulat jalkoihin ja käsiin ja vanhin alkoi valittaa vatsaansa. Ei siinä muuta kuin diagnoosia ääneen ja Relaa jokaiselle tupla-annostuksella. Kävelimme valtamerelle pulikoimaan. Tunsin itseni nuoreksi ja estyneeksi sillä muut olivat 70-vuotiaita mimmejä jotka kävelivät ryppyiset tissit heiluen aaltoihin. Miesten perseet olivat rypyssä mutta vähät me siitä, lämmintä piisasi, pukkasi ja porotti. Illalla tuli oksennus vanhimmalta ja pienin oli levoton yöllä. Aamulla mentiin buffettiin toteamaan ne samat puoliraa'at kananmunat ja nahkeakuoriset sämpylät. Jäätelöäkin sai vain tiettyinä kellonaikoina.
Päivät soljuivat ja pölhörannekkeet pysyivät. Ne ovat samanlainen etappi kuin samankuosiset kahinahousut ja hiukan häpeillen mutta silti mukavuusalueella pilkkien tilailimme vinkkuja ja tuputimme perillisille puoliraakoja lohkoperunoita. Seuraava tyttö sairastui, illat olivat pahimpia mutta onneksi tytöt pystyivät päivisin olemaan altailla pienten päiväuniaikaan jotta pääsin kääntämään valkoista perääni kohti päiväntasaajan valoa. Aamulla pakotimme lapset patikoimaan ikkunasta näkyvälle kukkulalle jonka huipulta näkyi rannalle asti. Baari aukesi yhdeltätoista.
Perjantaina loppui pölhörannekkeista oikeus. Tytöt söivät pakotettuina croisantteja ja itse join uhalla neljä kuppia maitokahvia. Söimme hampurilaisia ostoskadulla ja kalja oli kylmää sielläkin. Kahden päivän päästä olisi lähtö. Terassilta kulki paikallisia muurahaisia suoraan keittiöön ja sieltä pizzalaatikoihin, joissa oli juustokinkkupizzaa. Seuraavana päivänä saimme Raid-pullon kun valitimme ongelmasta.
Launtaina vuokrasimme tila-auton venäläisiltä jotka vannottivat kolmeen kertaan että safaria ei saa ajaa. Lupasimme ottaa iisiti. Yksi tyttö valitti tylsyyttä ja kurjuutta, yksi oksensi ja yksi karjui ja raivosi. Poika istui takarivissä ja totesi että "vau mitä maisemia, tää on hieno auto". Teidelle kesti yli tunti. Piukat sortsit olivat liian kylmät joten hienojen naisten tapaan pukeuduin shaaliin ( kohdallani se oli puolimärkä kiinalaisvalmisteinen Nalle Puh-pyyhe). Yksi oksensi, yksi pysähteli joka saatanan kielekkeellä kuvaamaan ja yksi ihaili edelleen Caddyn kattoa, se takariviläinen. Viikon paras ateria syötiin Mäkkkärissä, nuolin paperit ja ketsupit.
Kotiinlähtö oli 5.25. Saimme pahaa silmää ja tukahdutettuja tuhahduksia kun saavuimme paikalle 5.25. Bussissa soi "I'm blue dididiididamdididiididamdididiiididamdididam". Koneessa yritittivät niillä nahkeilla vehnäsämpylöillä ja melko harva tilasi enää keppanaa kummempaa. Pölhöt taputtivat maissa, stuertti haukotteli. Lapsilla oli kesäkengät jalassa Citymarketissa kun kävimme hakemssa pinaattilettuja ja Dolmiota. Oli näin lähellä etten olisi halannut ysin kassaa.
Hemma best, niin se vaan on. Tottakai aloin surffata seuraavaa matkaa jo alkuviikosta kun pojalle nousi rakkuloita ja tytöt valittivat edelleen vatsojansa. Vittu eletään, kerran kuin ehditään. Niin sanoi Ismo Alankokin ja sen veli on sentään ollut Vain elämäässäkin, voi elämä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti