Saatanan kone (Kotiäiti on äiti)

Kauhun hetket muuttuivat ihan todelliseksi helvetiksi kun oma läppäri ei sitten enää yhtenä aamuna auennutkaan. Ruotsin ihme, karvaperseinen koiranpentumme oli järsinyt laturin päästä sen verran ettei laite enää toiminnut ja ihmettelen kovasti, ettei tursake saannut edes pientä sähköiskua Pawlowin nimissä. Siitä alkoivat raastavat itkun ja raivon päivät, nettiaddikti sai tuntea nahoissaan todella, miltä pahat viekkarit tuntuvat. Kaksivuotias on ominut Ipadin ja välillä lahjonnan ja kiristyksen avulla sain muutaman rivin näpyttää sinne tänne ja lukea uusimmat updatet vessassa piilossa. Esikoinen sai oman koneen synttärilahjaksi mutta en hennonnut tätä tytöltä ryöstää kun tämä laitteen melkein iltaisin peittelee viereensä. Miehen koneet ovat lukkojen takana ja mikään saatanan kaukosäädin ei edes puolitanut riippuvuuden aiheuttamaa fyysistä tuskaa vakka niitäkin on rivissä toistakymmentä kirjahyllyn päällä.

Onneksi kuitenkin eilen sain oman juhtani takaisin, ladattuna ja ehjänä. Voi sitä onnen tunnetta kun sain taas näpytellä kantoliinat ja Meandit rivissä sohvalla miehen ja pojan kanssa, tsekkailla uusimmat juorut ja updeitata urakalla. Kuin joulu olisi tullut, niin ihanaa on antaa addiktion taas päästä valloilleen ja tunkeutua jokaiseen uinuvaan pöhöttyneeseen soluun ravistelemaan niitä kuulolle. Hei, olen Nina, olen nettiaddikti.

Netissä notkumisen vähenemisen takia ehdin keskittyä muutaman päivän liiankin hyvin perheeni tekemisiin. Mikään kanaemo en myönnä olevani, meillä tuoksuu pullan sijasta lähinnä paskan makuinen einesruoka ja esiliinaa olen pitänyt viimeksi joskus köksän tunnilla noin sata vuotta sitten. Silti huomaan aika ajoin puuttuvani näiden muiden täällä pyörivien tekemisiin ehkä liiankin perusteellisesti ja ihmettelen ettei kukaan ole koskaan sanout että "anna jo olla", "mitä se sulle kuuluu" tai "lopeta". Esikoinen tosin kysyi että koska menen töihin joka voidaan luokitella lievän tympääntymisen merkiksi.

Pukisin lapseni ja miehenkin sävy sävyyn Meandin vaatteisiin jos nämä kaikki olisivat siihen yhtä suostuvaisia kuin kaksi nuorinta. Tunnen suurta tuskaa ja hampaita kiristelen väkisinkin kun nämä kaksi vanhinta eivät korvaansa lotkauta perhekuoseille tai edes saman sävyisille vaatteille. Toki mies käyttää kokoa XXL enkä nyt itsekään häntä kovin vakavasti ottaisi jos lähettäisin hänet aamulla töihin kärpässienet ja  velourjoogat päällä. Kuitenkin olin antamassa hänelle ohjeita melkein lappu kädessä kun tämä lähti viikonloppuna viihteelle. Näitä olivat:  Laita paita päälle jos tulee kylmä, Muista syödä ennen kuin juot, Älä juo sekaisin ja ota kossua vasta sitten jos kaljat loppuvat, Älä mene nukkumaan puskaan, Älä puhu vieraille ja tietenkin: Käyttäydy hyvin. Oli taas näin lähellä ettenkö olisi kirjajannut näitä paperille ylös ja laittanut hakaneulalla kiinni takinpielukseen.

Lapset ovat jo niin aivopestyjä etteivät raukat itsekään tajua vaatia parempaa. Lataan niille aamuisin vaatepinot vierekkäin portaalle, pakotan heidät joka aamu ja ilta samoihin puuduttaviin rutiineihin hammaspesuista ja puuroista lähtien ja en korvaani lotkauta vastarinnalle, jollei tämä tule ihan puskista. Esikoinen on jo sen verran vanha että tajuaa myös hyötykäyttää asemaansa ja joka toinen päivä vähintään yllätän itseni tekemästä tytölle ja hänen kavereilleen eväsleipää ja mehua. Ja sitten ihmetellään kin nykyajan lapset eivät osaa kuoria perunoita tai käyttä kotiavaimia, ei se minun syytäni ole ainakaan, ei yhtään!

Itsenäisyys ja omatoimisuus ovat ihailtavaa lapsenkin osalta mutta mitä tehdä kun äiti haluaa olla perheen ainoa addikti ja sopankeittäjä? Onneksi aina välillä Perhe-lehden päsmärit neuvovat antamaan myöden ja nämä artikellit luenkin välillä päivittäin, kun en jaksaisi miettiä heti aamusta kuoseja. Tiukkaa tekee silti huomata että lapset pärjäävät ilman minuakin ja jopa nauttivat siitä. Onneksi perheen miehet eivät selviäisi ilman äidin ohjeita ja viisautta, jokin roti sentään kotiäidilläkin!