Muuttolaatikon näköinen perse. Ja muita tyhjänpäiväisyyksiä hautomosta.

Naapuri kysyi, millä viikolla olen ja sanoin kirkkain silmin että viikolla 27. Kävin laskemassa netistä oikeat viikot ja niitä oli lähemmäs 30, ihmekkös tuo jos sain hieman säälivää silmää. Raskaus alkaa olla taas siinä pisteessä jolloin perse näyttää reunoista kirraavalta muuttolaatikolta ja vetääkin varmasti sen sata litraa. Ja ketä saan syyttää tästä? Paavo Väyrysen ainaista comebackia vai heikkoja hermoja, kaikkien hivenaineiden puutosta vaiko sokerimössön pehmentämää päätäni? Isoon ja pehmeään syliin mahtuisi vähintään tusina kakaraa mutta raskauden ollessa tässä pisteessä huolin siihen hädin tuskin omani.

Olen muutenkin mitä häijyin ja pahsauisin akka vaikka lihavien valehdellaan olevan leppoisia. Miten luontoäiti selittää jatkuvan hampaiden kiristelyn, rumien sanojen runomaisen käytön ja päivästä toiseen toistuvat uhkailut ja kiristykset? Lapsiraukat ja miesrukka, säälisin melkein heitä jos jaksaisin. Raskaus suitsuttaa mitä lempeimmän ja leppoisemmankin naisen sekunnissa sellaisen raivon ja kiukun tilaan johon verrattuna Big Brotherin tai moottorisahamurhaajan metkut tuntuvat lähinnä vauvojen leikeiltä, sellaisten vauvojen jotka vain syövät ja nukkuvat. Olen kävelevä hormoonipommi jonka sytytyslanka kytee koko ajan.

Jollain perverssillä tavalla silti toivon ettei tämä olisi viimeinen kerta, kelatkaa sitä! Kotona on kivaa kun siivooja siistii nurkat ja kun edellisen päivän ruuat ovat mikroa vailla valmiita. On kivaa kun ei tarvitse juosta kello kaulassa työpaikan ja hoitopaikan väliä ja saa pukeutua joka päivä verkkareihin ja meikkaamiseksi riittää viiva tai kaksi vuosi sitten päiväyksen nähnyttä peitepukkoa. Riittää kun on läsnä eikä tarvitse mennä minnekään, kun ei ole pakko.

Kotiäitiys ja raskaus ovat 24/7 duuneja jotka pistäisin ceeveehen jos joskus joku urpo minulta sellaista kysyisi. Kirjoittelen posket hehkuen nettiaddresseja lapsinlisien ja hoitotukien puolesta, en ole subjektiivisen päivähoito-oikeuden kannattaja sillä minulle tekee tiukkaa saada mukula kahdesti viikossa kerhoon ja takaisin, puhun huutamalla jotta kaikki tajuavat että olen kotona ja äiti, kotiäiti. Olen ylpeä työstäni vaikka se vituttaa välillä enemmän mitä lämmittää mutta tuskinpa se nyt Paavo Väyryselläkään pelkkää ripaskan tanssimista ja vodkan juontia joka päivä on. Ihailen kymmenen lapsen äitejä, jotka ovat olleet hellan ja kakrun välissä viimeiset 20 vuotta mutta en tajua miten he kestävät ja tekevät sen. Omalla kohdalla savottaa ei ole kuin muutama vuosi takana ja eiköhän niitä vuosia vielä edessäkin ole.

Kotiäidin viikonloppu huipentuu perjantaisaunaan ja kylmään bisseen (toim. huom. Nikolaita tietenin). Onneksi  perjantaisinkin tulee Big Brother ja Pikku Kakkosen gimmat jaksavat ilmeillä ja lyödä leikkiä myös viikonloppuaamuisin. Kaurapuuuron voi tehdä myös maitoon lauantaiaamuna, jos osaisi ja viitsisi. Samuli Putrokin sanoo että Elämä on juhla, Pirkka julistaa arjen olevan juhlaa. Ota siitä nyt sitten tolkkua.

Pyhä, pimeä lehmä

Raskaana olevat naiset ovat yhtäaikaa sekä pyhiä että pimeää sektoria. Heillä on oikeus valittaa vaikka peräpukamista kaupan kassalle, jos tämä sattuu vointeja kysymään ja siinä ei ole mitään ihmeellistä, päinvastoin. Raskaana olevat naiset saavat vaappua kuin ankat raskausviikolta viisi lähtien ja pyytää lähimmäistä nostamaan maahan tippuneet tavarat ilman sitä erillistä pyyntöä. He saavat ähkiä, voivotella, siunailla, tuskastua, kiukuta, itkeä ja nauraa vaikka aihetta ei olisi ja kukaan järjissään oleva ei mene kysymään, että miksi sinä noin teit.

Raskaana olemisella pystyy hyvin ratsastamaan. Tiedänpä tapauksia jotka huijasivat Kelalta asumistukia ja toisia, jotka sujuvasti  ostelevat kaapit täyteen pikkuvaatetta puolisalaa varmuuden vuoksi jo viikolta viisi, vaikka kummassakaan tapauksessa ei ole kysymys siitä pesärakennusvietistä. Itse kuulun tuohon jälkimmäiseen esimerkkiryhmään ja päivä on pilalla jos ei postiluukusta putkahda päivittäin pinkkiä bodya tai villaista nuttua. Kelaa inhoan, siellä puhutaan tuntematonta koodikieltä eikä kukaan virkailija helly tai armahda vaikka kuinka käyttäsi noita edellä mainittuja raskausaseita hyväkseen. Osa Kelan koulutuksesta lienee tapahtunut Quantamo Bayssa.

Raskaana olemiseen liittyy muutama ikävä velvollisuus joista Kela ja synnytys ovat kaksi ja kolmas ikävämpi on sokerirasitus. Sokerirasitukseen joutuu jos syö liikaa pullaa tai jos synnyttää vesimelonin kokoisia lapsia. Itse koe ei ole paha, päinvastoin. Saa olla kaksi tuntia rauhassa neljän seinän sisällä, saa lukea uusia perhelehtiä ja jopa keskustela jonkun toisen sokerilaisen kanssa, jonka raskauskin saattaa olla hyvin samoilla viikoilla kun oma. Tunnin välein pistetään ja juodaan muutama lasi sokerilitkua, kiukkukaan ei ole paha sillä kymmeneen mennessä on jo aamupalapöydässä. Kokeen jälkeen alkaa sitten se piinaava odottelun vaihe. Onko sitä sokeria ja miten paljon ja mikä oli arvo silloin ja silloin. Pahimmassa tapauksessa nakki napsahtaa ja joutuu sokerilakkoon. Onneksi sitäkin pystyy hyödyntämään ja aina löytyy joku joka säälii ja joku toinen joka ei kerro vaikka pulla edelleen maistuisi.

Raskaana oleminen on kuitenkin melko mukavaa puuhaa. Tänä aikana kaikkia kiinnostaa hemoglobiinisi ja se, miten suoli toimii. Olet huomion keskipisteenä, hehkeä, energinen ja hedelmällinen äiti maa, joka saa sekunnissa vaihtaa raivovaihteen päälle ja sylkeä suustansa hormoonilla kuorrutetta myrkkyä. Yhdeksän ainutlaatuista kuukautta jolloin kaikki pyörii napasi ympärillä. Sitten koittaa synnytys ja oletkin täysin auki ja paljaana ihmisten keskellä jotka on vaatettu päästä jalkoihin ja paikkasi ottaa se pieni vesimeloni, joka on matkustanut varjossasi siihen saakka. Ei kukaan mies tälläiseen suostuisi! Ilmaiset lounaat loppuvat siihen rääkäisyyn, ei enää saavutettuja etuja tai kroppasi tuottamia bonuspisteitä!

Onneksi pääset taas viimeistään siinä vaiheessa pätemään kun joku kokematon kaveri joutu samaan myllytykseen. Onneksi myös se vesimeloni on palkintona ihan kiva. Itse en vielä kuitenkaan koskaan ole saannut elää parempia ja onnellisempia aikoja kuin nyt. Ainoa huono puoli tässä on se, että siihen jää koukkuun ja käy kuten Aku Louhiniemelle jolloin mikään ei riitä. Ollaan me naiset aika koneita!