Jekyll ja Hyde. Kertomus syntymän ihmeestä.

Nyt kun pahin imde ja rade ja pöde (pöhö) alkaa tasaantua ja päästä lähtee enää tukkokaupalla huonosti leikattuja hiuksia on aika palata takaisin jännän äärelle. Uhosin viime kerralla synnyttäväni yksin pistelevä marttyyrikruunu päässäni ilman tuntoa ja äänentoistolaitteita. Aina ei mene niin kuin Strömsössä tai edes niin kuin Patakakkosessa vaikka jälki olisikin ihan aitoa ja sitä itteään.

Lauantaina ennen isänpäivää siskoni oli nähnyt unen jossa synnyttäisin pian. Lähdin käyttämään melonin kanssa koiraa iltapissalla kun lirahti ekaa kerta. Kirosin, piti nyt sekin kokea että kusee housuun alle kolmevitosena. Kohta lirahteli lisää ja alkoi vituttaa, se on lapsivettä. Tungin housuun kaksi vuotta vanhaa lactus- ( vai kaktus, se rade paino sillon)paperia ja se värjäytyi yhtä myrkyn vihreäksi mitä omat vaununi vuonna -77. Ei synnytyksen pitänyt alkaa vielä kolmeen viikkoon, kirosin lisää ja soitin pari tukipuhelua.

Lapset menivät nukkumaan ja käveli ympäri kämppää lapsivettä vuotavana hermorauniona. Ei supistanut eikä jomottanut joten käynnistin Skodan varttia vaille 12 ja ajoin TYKS:n. Odotin sairaalaoven takana ja kun kello löi tasatuntia, pimputin ovea. "Tulin synnyttämään ja jätin auton tohon parkkiin, maksaakse sunnuntaina?" Hyvä ettei kätilö käynnyt kurkkuun kiinni, sen verran epäuskoisena se meikämaijaa katsoi ja torui kun en ottanut saattajaa mukaan.

Vietin epämukavan yön synnytyshuone ykkösessä ja kuuntelin huulet valkoisina kun naapurihuoneessa huusi ensin äiti ja sitten lapsi. Ei jumalauta. Sadistin näköinen lapsenpäästäjä laittoi päähäni neulan ja katsoi välillä ohjevihosta, minne kohtaa reittä kuuluisi pistää seuraavaa. Ei tullut sinä yönä unta eikä syntynyt lasta ja turhautunut kätilö uhkaili osastolle joutumista, mikäli synnytys ei lähtisi käyntiin. Helvettiäkö minä sille mahdoin, olin siinä tahtomattani ja tiesin itsekin siinä vaiheessa että käynnistys siitä tulisi.

Aamulla vaihtui vuoro ja koitti isänpäivä. Olin viettänyt ensimmäisen yön erossa kaksivuotiaasta ja ei se nyt hullummalta tuntunut. Auto oli edelleen siinä ikkunan alla parkissa ja käytävällä tuoksui tuore kahvi. Siinä nyt ramppasi läkäriä ja hoitajaa ja yritin jokaiselle vuorotellen sanoa kuinka pelkään käynnistystä. Olin itkemässä melkein laitoshuoltajallekin tätä kamalaa kohtaloani kun tämä tyhjensi roskista. Sairaalan haju on pahin, se Hibitanen ja käsidesin huumaavaa sekoitus.

Sitten alkoi tapahtua. Vuoroon tuli ex-Tammisaari, joka aloitti duuninsa antamalla vyöhyketerapiaa. Hävetti, sillä olin käynnyt suihkussa viimeksi edellispäivänä ja jalkahikeni on pahempi ja varmasti syövyttävämpi mitä yhdenkään metsurin koko Uudellamaalla. Sain lisää neuloja, ei kuitenkaan supistanut mutta suunta oli oikea. Julistin taas jokaiselle huoneeseen tulevalle haluavani spinaalipuudutuksen ja heti ääneen nauravan vauvan. Yhtäkkiä ne olivat lyönneet käteeni kanyylin ja pelkäämäni oksitosiini alkoi tippua. Tästä ei ollut enää paluuta.

Kävelin pitkää käytävää edes takaisin vuotavat verkkokalsarit ja vaippa perseessä. Katselin ilmoitustaululla olevia pikkuisia sukkia, muutama kansalainen oli ehtinyt rääkäistä jo isänpäivän kunniaksi. Alkoi supistaa, pikku hiljaa. Kahden minuutin välein, ihan niin kuin edelliselläkin kerralla. Siinä on nainen sellaisten voimien vietävissä synnytyksen alkaessa ettei mikään hurrikaani vedä sille olotilalle pohjia. Vaikka tämä on nähty ja koettu kolmesti, vaikka kipu on voimistuva supistus supistukselta se odottava ja vatsaa kouriva onnentunne on käsinkoskeltava ja koukuttava. Siinä vaiheessa kun supistukset menevät ohi pienellä pysähtymisellä ja hymyllä jaksaa vielä ajatella kohdunsuuta kukkana, joka avautuu terälehti kerrallaan.

Nopeasti se eteni tälläkin kerralla. Supistukset tulivat kahden minuutin välein säännöllisesti ja olinkin yhtäkkiä neljä senttiä auki. En kehdannut enää rampata käytäviä sillä pelkäsin supistusta vastaanottaessani rentoutuvani liikaa ja päästäväni reiluja pieruja ihmisetn ilmoilla. Sen verran osasin hävetä ja lukkiuduin huoneeseen. Aloin valmistella spinaalipuudutuksen onnistumista ja manguin sitä joka kerta kun ovi kävi. Kipu oli siedettävää mutta pelkäsin että synnyttäisin vahingossa ilman sitä. Olin kuuluisa pahasta suustani, myös synnärillä ja pelkäsin itseäni enemmän mitä sitä ponnistamista ilman tuntoa. Käteeni lyötiin ilokaasumaski jota aloin hönkäillä supistusten käydessä päälle.

Tilanne jumittui viiteen senttiin miltei kahdeksi tunniksi. Rötkötin jumppapallon päällä hajareisin kroonikkovaippa pyllyn alla ja yritin käyttää ääntäni mahdollisemman siveästi. Siinä vaiheessa ajatus kohdunsuusta avautuvana kukkana vitutti ja mietin ääneen, miksi tähän hullun hommaan piti taas alkaa. Ne pihtasivat sitä puudutusta, nostivat sen sijaan tippaa ja huumori alkoi pikku hiljaa loppua. Laitoin miehelle viestiä että kolmeen mennessä syntyisi. Siitä tunnin päästä mies pelmahti huoneeseen kesken äänekkään supistuksen ja rentous oli tipotiessään. Tämä alkoi tuhdata johtojen kanssa ja ennen kuin seuraava supistus tuli soi huoneessa Billy Talent. Ja ne perkeleet eivät vieläkään antaneet puudutetta!

Kymmentä vaille kolme aloin olla jo tuskastunut. Ekaa kertaa supistukset tuntuivat niin kipeälle että piti ihan ääneen huutaa ja se perkeleen pikku apulainen vaan lisäsi tippaa. Oksitosiini ihan haisi huoneessa ja meinasin vääntää mielenosoitukseski raikuvat paskat mutta en jaksanut. Kätilö katsoi kymmenen kerran kohdunsuuta ja sanoi että edelleen viisi senttiä mutta nyt voitaisiin tilata puudutus. No kiitti saatana ja samalla tunsin että nyt se kakara tulee. Pitelin haaruksia ja sanoin että tämä lapsi syntyy nyt. Ei voi, justhan se oli viisi senttiä. Kampsein itseni sängylle ja karu totuus paljastui kätilöllekin kun verkkokalsarit saatiin pois. Nopeasti se alkoi viritellä hanskoja käteensä ja painoi tööttiä ja huoneessa alkoi tapahtua. Alkukantainen voima sai kroppani ponnistamaan vaikka yritin pidätellä kynsin hampain sitä vastaan. Kaksi ponnistusta, kaksi eläimellistä karjua ja lapsi luiskahti maailmaan. Syntymäaika 15.01.

Ihme se on joka kerta. Mikään ei voita sitä tunnetta kun lämmin ja niljakas tummasilmäinen ihminen nostetaan paidan alle. Varpaita kymmenen ja väristä yhdeksän, isänpäivälahjoista parhain ja uniikein on nyt annettu. Olen täynnä suurinta kiitollisuutta ja nöyryyttä ja helvetin onnellinen että se on nyt ohitse.

Pikkuinen tyttö syntyi melkein kuukautta ennen itsenäisyyspäivää mutta isä ehti synnytykseen ja äiti synnytti luomuna. Äiti viihtyi sairaalassa yhden yön ja söi niin paljon sairaalakaapin ruokaa kun ehti ja kehtasi. Tyttö kellastui kolmen päivän iässä ja joutui vuorokaudeksi lampun alle. Tyttö kellastui uudestaan 12 päivän iässä ja joutui lasten osastolle sadistihoitsujen hoiviin 70-luvun tunnelmiin viideksi päiväksi. Eka kuukausi oli kaikkea muuta kuin onnea ja ihanaa vauvan tuoksua. Äiti oli seota vauvaa tarkkaillessa ja maitoa pumpatessa. Vauva oli heikko syömään rintaa ja äiti joutui antamaan maidon pullosta. Äiti valvoi usein vielä seitsemältä aamulla kun vauva ei suostunut nukkumaan makuultaan. Äidin psyyke oli hauras kuin lapsen iho, huoli omasta lapsesta on pahinta mitä on. Mutta siitäkin selvittiin.

Pikkuinen tyttö painaa yli kahdeksan kiloa ja nauraa ja hymyilee kaikelle. Tyttö syö pelkkää tissiä ja hauraudesta ei ole enää tietoakaan. Alku oli raskas mutta palkinto tietenkin se parhain kaikista. Ja jokin hullu ja täysin epäinhimmillinen minussa muistelee synnytystä lämmöllä. Jekyll ja Hyde minussanauravat kilpaa.