Erään retkahduksen anatomia

Kotiäitien joulu koittaa usein jo elokuussa jolloin lapset palaavat kouluihinsa ja jolloin kotimyyjät alkavat tukkia meiliä syysmallistojen ensijulkkarimainoksilla. Nämä ensijulkkarit eivät kuitenkaan tässä tapauksessa tarkoita glamouria, glitteriä eikä välttämättä edes kotoa poistumista, sillä tämäkin ylellisyys on ulkoistettu kodin tai naapurin kodin sisäiseksi sisäpiirin seurapiiritapahtumaksi. Ei muuta kun varausta kalenteriin ja kutsua facebookiin ja emännänlahja on jo melkein päällä.

Joka syksy ja kevät tulee siis uusi mallisto. Mallistoa odotellaan jo kesällä ja joulun aikaan käy kuhina että mitä mahtaa keväällä tulla ulos. Mallisto ei koskaan petä, sillä siinä on aina jokaiselle jotakin. On tuttua ja turvallista ja kokeiluhaluiselle löytyy jotain uutta ja ruotsalaista. Värit ovat ihania punaisia, vihreitä ja ruskeita, joskus ilahdutetaan meitä faneja jollain tosirajulla oranssilla tai violetilla. Matskut ovat joko plyyssiä, froteeta tai collegea. Uutena tulokkaana on ollut denim, joka onkin otettu avosylin vastaan. Kuoseista all time favorittteina jatkaa kaudesta toiseen kilpparit, pilvet, aasit, kukat ynnä muut kuviot, joista ei ota erkkikään selvää. Mitoitus on kaikkia palveleva ja kattava, löytyy pikkunuttua vauvalle ja isompaa sitten äiteelle ihan isojen tyttöjen kokoluokissakin. Jopa isät ovat päässeet jengiin mukaan, heillekin ostetaan pilke silmäkulmassa milloin mitäkin pallopääpipoa tai skootteripaitaa pukinkonttiin odottamaan.

Mikä onkaan helpompaa kuin pukea itsensä ja laumansa samanmallisiin ja kuosisiin paitoihin ja housuihin. Piponkin saa kivasti kiertoon vaikka koiralle pakkassäällä sillä se venyy ja vanuu ihanasti. Ei haittaa vaikka pyllysi olisi kokoa xxxxl, saat silti saman ihanan seeprapyllypuvun mitä pilttisi pitää koossa 62.  On niin mukavaa näyttäytyä perhekerhossa ja kauppakeskuksessa kun koko lauma on puettu samaan kevään medaljonkiin ja joogaan. Hieman se toki kirpaisee kun vähintään neljällä kersalla on samaa kuosia päällä mitä itselläsi mutta onneksi näissä rytkyissä on hyvä jälleenmyyntiarvo jos osaa olla nopea ja ovela. Ja nämä teltan malliin ommellut nutut peittävät ihanasti sen vatsamakkaran sekä sen perseenkin, mikäli vaan maltat kuunnella myyjää ja ottaa tarpeeksi ison koon.

Kutsut itse ovat vaarallinen tapahtuma. Siellä saa hiljainen hiirulainenkin itsensä lietsottua nopeasti tilaan, jossa muutama satanen muutamaan lumppuun on kuin silkkiin vain. Toki pitää kehua muita, kuinka hyviltä ne näyttävät aasinpääpaidat päällä ja miten ihanalta se oranssi näyttääkin myös maantienväriseen tukkaan mallattuna. Äidit vetävät jalkaan kilpaa denimiä, vähän vatsaa sisään ja nappia kiinni ja syksyn uusi trendi on syntynyt. Mäkin otan ton, ota säkin noita kaksi ja tilauslappu on täynnä. Kotiin mennään posket herukkoina ja laitetaan vielä viestiä naapurille, että mitä otinkaan. Seuraavana päivänä voi tulla pieni morkkis mutta se menee ohitse, sillä ne kuosit ovat ihania ja ne värit aivan niin tän syksun juttuja.

Viimein tulee paketti. Lapset kokeilevat lahjottuina päälleen poliisia ja palomiestä, omat denimit seisovat vielä pussissa. Kun viimein saan ne sullottua päälle meinaa päästä sekä itku että paskainen nauru yhtä aikaa. Farkut ovat niin kireät että pohkeisiin sattuu, miten helvetissä ne päällä pystyy tekemään muuta kuin maata paikallaan vatsa sisään vedettynä? Onneksi on ilmainen palautus ja iloisen väriset sisaruspaidat.

Päätin olla menemättä perhekerhoon tänä syksynä ja nauttia meidän lasten ihanista uniikeista syysvaatteista ihan vaan kotosalla. Voin toki faceen laittaa hassuja kuvia meidän pilteistä pilvenkuvat päällänsä jottei nyt vallan luulla, etten olisi mitään tilannut. Me and I, minua varten ja ainoastaan minulle. Vähän toki myös sinulle, Riitalle, Maikille, Markulle, Tarjalle ja Titalle mutta mitä tulivat samoille apajille ja kutsuille.

Tasa-arvoa ja muita totuuksia kotiäidin tuutista.

Tasa-arvo on toinen päivän polttava puheenaihe liikuntahössötyksen lisäksi. Onks tasa-arvoo, jos mä pesen kotona pyykit ja sä ruuvat auki paskaviemärin? Onks tasa-arvoo jos sanon sua urpoksi ja sä kehut kuinka hyviä lihapullia teinkään? Onks tasa-arvoo jos sanon poikaani mieheksi ja tyttöäni tytöksi?

Eduskunnan mielestä on tasa-arvoo kun pakotetaan isä jäämään myös kotiin hoitamaan lasta jotta äiti pääsisi töihin. Ei välii, vaikka systeemi toimisi perheessä vanhalla mallilla kuin junan vessa. Tämä juttu ei aukene sitten millään ilveellä meikäläiselle, ei vaikka yrittäisin katsoa sitä vihreän, kommarin tai Esko Ahon silmin. Nykyisen hienon ja toimivan systeemin turvin pystyy isä taikka äitee olla kotona siihen saakka kunnes piltti täyttää kolme vuotta. Toki myös naapurin Marketta saa tästä hynät, mikäli hoitaa kersasi kotona. Monta mahdollisuutta, monta tapaa hoitaa homma kotiin. Kotihoidontuki on luojan lahja ja on rikos mennä sitä sorkkimaan tasa-arvon nimissä.

Luin jostain luotettavasta lähteestä ( Iltasanomat, Iltalehti tai Seiska) että muutosta halutaan jotta äidit eivät vierottuisi työelämästä. Mitäköhän marginaalista äitiryhmää tämä väite haluaa puhutella? Vai onko minulta mennyt ohitse jokin rinnakkaisetuus jota saa myös nostaa ja elää herroiksi kun hoitaa lastansa kotona? En ole tähän mennessä edes tullut ajatelleeksi että joku pakoilisi kotona kotihoidontuen turvin ja piileskelisi töihin taikka opiskelemaan menoa. Eiköhän leipä irtoa isommin kortistosta kuin Kelasta?

Ihmettelen myös pelkoa, jonka perusteella kotona olevat äidit vieraantuisivat täysin työelämästä niiden kotihoitovuosien aikana. Toki työhön on jännittävä palata pitkän kotirupeaman jälkeen ja varmasti alasta riippumatta pitää päivittää, perehtyä ja päästä piireihin takaisin. Väitän kuitenkin röyhkeästi että kotona oleminen kehittää tiettyjä taitoja paremmin kuin mikään palkkaduuni. Tässä oppii kummasti organisoimaan, järjestelemään, kuuntelemaan, tekemään neljää asiaa yhtäaikaa ja suunnittelemaan kolmea, sovittelemaan, hyvittelemään, hassuttelemaan ja hissuttelemaankin, mitä ikinä se sitten edes tarkoittaa. Tämä duuni antaa varmasti paukkuja palkkaduuniinkiin.

Jotta isät saisivat jäädä myös kotiin. Jäisivätkö isät mielummin kotiin kun se on pakko? Oisko tasa-arvoo myös tasoittaa niitä palkkaeroja niin että se olisi mahdollista myös senkin takia? En usko että meidän posse on ainoa, jossa mies tienaa enemmän mitä nainen. Miten käytännössä maksaisi lainat ja ruuat kun äidin palkka riittäisi korkeintaan ruokalaskuun? Jotta isät voisivat jäädä kotiin. Meidän perheessä olisi katastrofi jos mieheni ilmottaisi jäävänsä hoitamaan lapsia. Glup, en halua edes ajatella asiaa. Hän toki tykkää lapsista, leikkii niiden kanssa ja laittaa nukkumaan mutta minä ne hoidan. Se on meidän valinta ja toimivaksi todettu. Isät pystyvät jäämään kotiin jo näillä järjestelyillä hyvin, siihen ei tarvita mitään tasa-arvo peikkoa pelleilemään.

Entäs sitten ne hoitopaikat? Tuskinpa pelkkä subjektiivipaikkojen rajaaminen taivasta avaa tässä jo nyt toivottoman upottavassa suossa kun päivähoitopaikkoja ei vaan ole. Mikä tulee kalliimmaksi, hoitaa lasta kotona rupurahalla kolmevuotiaaksi vai järjestää ja rakentaa uusia päiväkoteja, jonne sitten kuskataan näitä pieniä hoitoon jotta äidit pääsevät takaisin työelämään? Etteivät vaan laiskistu tai eristäydy sinne kotiseinien sisälle, etteivät vaan ala suunnitella seuraavaa pummausloman pitämistä.

Olen ollut jo selvästi liian kauan kotona sillä en vaan jumalauta tajua tätä juttua. Jotain tilastoja, lukuja, taulukoita! Tasa-arvo on hieno asia. Ja ei siinä mitään, haluan silti käyttää rintsikoita ja jätän suosiolla sen paskaviemärin tyhjentämisen mutta silti koen että se jos mikä on tasa-arvoa kun saa olla kotona lasten kanssa ja mies saa tehdä duunia jossa viihtyy. Tuntuu utopistiselta ajatella että tälläinen yksilön oikeuksia jo polkeva uudistus ajaisi kenenkään etuutta jos siitä tulee pakko. Kysymys on kuitenkin siitä lapsesta, oli äiti sitten lintu ja isä vaikka kala.

Terveyden testamentti, hiilarillinen versio.

On tämä maailma mennyt yhdeksi treenaamiseksi ja toisaalta perseilyksi. Hirveä kisa niin juoksussa kuin punnertamisessa, ostetaan uutta hikipaitaa ja tilataan valtamerten takaa taikajauheita tukkukortilla. Hiekkalaatikko ei ole enää hiekkalaatikko vaan hyvä askelkyykkykehikko ja huutavia kakaroita voi heitellä käsistä pitäen kuin kahvakuulaa ylös ja alas. Sykkeen saa kivasti myös ylös ottamalla intervallia juoksemalla neljävuotiaan pyöräilijän perässä ja kivasti alkulämpöä nostaa myös tuolla ryteikössä panohaluisen koiran perässä tarpominen. Kaikella on tarkoitus, kaikella on kalorinsa.

Ja mitä syömisiin tulee niin ristus, ruokaympyrän kulmakivet löytyy maccasta ja superfoodista, hart sporttia tuskin näkee enää kuin vanhoissa mainoksissa. Ruisleipä ja maito ovat saatanasta, äitien kotiruokia voisi syöttää ehkä joulukinkulle loppusesongin aikaan. Rahkaa ja mehukeittoa, joka maistuu yhtä keinotekoiselle kun metsämaasiga-likööri, kananmunanvalkuaista mutta ei marenkiin, parsaa ja bataattia. Hyi helvetti, mutta kalorit pysyvät kurissa.

2000-luvulla riitti kun otti d-vitamiinin purkista ja monivitamiinin jos ei salaatti maistunut lautasmallin mukaan. Krapula parani ceellä ja beellä, sinkki ja seleeni olivat hienostelua. Ennen haaraperuskyykky-treeniä riitti, kun muisti käydä kusella ja syödä makkarakeiton riittävän ajoissa, treenien jälkeen tuntui taivaalta juoda kylmä bisse tai pari. Mitä on treeni nykyään? Juokseminen on näpertelyä, se pilaa perseen ja vanhat jarrutkin tekevät sitä vielä harmaapäisinä joten se ei voi olla kehittävää. Aerobic on so last season. Entäs zumba, tuo omituinen iloisten ihmisten hankalalta näyttävä perseenketkutustanssi joka tarjoaa jokaiselle jotain? Oletteko koskaan katsoneet miltä zumbaajat näyttävät? Eivät usein siltä, miltä ne ohjaajat.

Pitää mennä salille, tai ainakin spinningiin. Pitää vetää pacea, combactia, potkunyrkkeilyä, pilatesta ja pörröä, pitää olla joku sinua paremman näköinen ja laihempi joka määrää mitä tehdään. Pitää olla roolimalli ja esimerkki, enää ei riitä kakkosen jumppa tai punttitreeni autotallissa. Pitää päästä kotoa ulos, mutta ei yksin luontoon sillä kukaan ei ole sitä todistamassa. Pitää pitää puolensa mutta näyttää että paukkuja riittää vielä. Pitää laittaa tracker päälle vaikka menisi paskalle ja rappuset pitää juosta ylös ja alas sillä se on tehokkaampaa. Spinning on sama asia kuin kuntopyöräily, pitää elää näin vanhaksi jotta sen tajuaa.

Minut on nielaistu koneistoon ja ei tämä paskempaa ole näillä spekseillä ja tällä perseellä  vaikka tietenkin sitä kovasti ensin vastustin. Olen paremmassa kunnossa kuin koskaan, sillä jaksan juosta kymmenen kilometriä ja tehdä sata vatsalihasliikettä putkeen. Syön rahkaa ja mehukeittoa kolme kertaa viikossa mutta unohdan olevani vähähiilarisella tai jollain ennen lounasaikaa. Minulla on kahdet juoksuhousut ja haaveilen kolmansista. Salille en ilkeä mennä sillä fuskaisin aina kun mahdollista ja se ei ole tehokasta. Puhun enemmän treenamisesta (jos nyt juoksua voi laskea) kuin lapsistani ja iltaisin selailen trackeriani kuin Reginaa. Peilistä en ole itseäni sillä silmällä katsonut enkä katso. Muskelijauhoja enkä myöskään epoa meinaa alkaa vetää, maitoa ja bisseä kylläkin, edelleen. Rajansa mullakin.

Tervyden ja treenaamisen julistaminen on 2010-luvun uusi testamentti, jota pursuaa joka lävestä, soittimesta, käkättimestä ja tuutista. Terveys tulee, oletko valmis?

Ihanaa leijonat ihanaa!

Ihminen on laumaeläin. Jonossa kävellään ruokalaan, yhdessä mennään kuselle ja porukalla kaljalle. Kun yksi innostuu sudokusta on toisella jo vetämässä Ristikko-lehden vuositilaus ja kolmas äkäytyy aina kahville pullapussin kanssa kun lehti kolahtaa postiluukusta. Lapsetkin tykkäävät toisistaan. Yksivuotias hakeutuu toisen räkänokan lahkeeseen paukuttamaan lapiota, ei haittaa vaikka selkä olisi selkää vasten mutta yhteenkuuluvaisuuden näkee jo pitkälle. Avantouimaan mennään porukalla, Teneriffalle kukaan ei lähde ilman mtkanjärjestäjää ja Jorgos-nimistä bussikuskia.

Liikunta on myös laumalaji. "Me karvattiin ensin kovaa päätyyn ja Pihlström teki maaaaaaaaliiiiiiin! " kertoo valmentaja ottelun kulusta. Tai "Me ollaan otettu nyt rennosti ja ajettu pehemeillä, mutkat otetaan suoriksi ja ajetaan 200 loppumatka" sanoo Räikkönen viime kisan haastattelussa korvaa kaivaen       puhuen itsestään. Mitä naapurin Jamppa ensin sitä meikäläinen perässä, luen vain Facebookista tunnelmat ja  olen yhtä Jampan kanssa. Jaloissa tuntuu juossut kilometrit vaikka perse hyllyy kuin valtameri ja samanlaiset lenkkarit ja sykevyöt on saatava sillä ilman niitä ei voi juosta. Ei vaan pysty.

Olen käynnyt nyt kuusi kertaa lenkillä ja kahvakuulaa olen heilutellut netin ohjeen mukaan muutamia kertoja. Kävin Prisma-reissulla kehonkoostumusmittauksessa kun siihen neljällä eurolla pääsi ja sanoin olevani 27. Olen kertonut naapurin maratoonareille että harrastan juoksua ja kehonkoostumusmittauslappua juoksutan aina pihalle nähtäväksi kun siellä joku seisoo. Kyselen pokkana venytysohjeita ja tunnelmia naapurin huippukuntoiselta urheiluhullulta puolimaratonin jälkeen ja pitää melkein pitää kättä suun päällä etten ehdottaisi yhteistä lenkkiä tai punttitreeniä. Yhteenkuuluvaisuuden tunne on käsin kosketeltava, ainakin omasta mielestäni.

Ilmoitin tänään perhekerhossa kovaan ääneen että pitäisi päästä taas lenkille. Kukaan ei reagoinut. Joo, harrastan juoksemista. Ei mitään, ei edes yhtä joota tai vauta. Vahingossa kuulin kun yksi hiirulainen sanoi toiselle että kymppi meni alta tunnin. Helvettiäkö sitä kuiskimaan, ja taas sain pitää kättä suuni päällä etten olisi mennyt näyttämään netistä juoksukenkieni kuvia. Juostessa on kuitenkin pakko pitää suuta kiinni sillä muuten sieltä valuu kuola ja puhe kuulostaa lähinnä kuolevaisen korinalta.  Haluan juosta yksin pururadalla ja melkein anafyloin jos joku näkee kun lyllerrän menemään. Silti pitää päästä leuhkimaan Feisbuukkiin että vedin kolme kilsaa alle tunnin.

Työtön, hullu ja eläkeläinen

Mielestäni ainoastaan minulla on oikeus näyttää nyrjähtänyttä naamaa, kiroilla ja äyskiä maanantaina, sillä olen juuri täyttänyt vuosia ja en ole nukkunut edellisenäkään yönä muutamaa tuntia enempää. Minä saan ajaa tukka pystyssä lapselta nyysityn pipon alla Prismaan Kuomat jalassa, lompsia leveästi pitkin kylmähyllyjä ja kiristellä hampaita kolmevuotiaalle työmiehelle ja kurpahtaneelle tarjouskurkulle. Vain minä, tänä maanantaina.

En ollut kuitenkaan ainoa vittuuntunut synttärisankari tänäkään aamuna. Ensimmäinen isku tuli kärryparkissa. Ilmeisen sokea tai vaan ilkeä tynnyrimahainen vanha ukko vei kärryt nenän edestä, morjensti vielä kaverilleen joka oli parkkerannut Toyota Avensiksensa siihen lapsiperhepaikalle, jossa luki Seuraa tai Alibia tai jotain vitun Hymyä auton käydessä. Niitä oli lisää hevi-osastolla. Oli pakko tunkea kouransa samaan perunalaariin ja huokailla syvään kun kolmevuotias työmies kyseli missä on numero aa. Ne seurasivat minua eineksille. Oli pakko katsoa ohitse kun yksivuotias yritti ottaa kontaktia suloisesti hymyillen. Ne katsoivat pahasti lihahyllyillä jossa samainen kersa jo huusi naama punaisena "annnnnnaaaaaaaaa" ja annoin tarjousjauhelihan imettäväksi. Ne kuiskivat toisilleen maitohyllyllä ja siirsivät kärrynsä äänekkäästi kevytmaitojen kohdalle, kun en vielä kahdeksankaan kohdalla lopettanut lappaamista. Ei ne olleet edes tarjouksessa, kuka hullu nyt yli euron maksavaa maitolitraa hamstraa ja mihin? Leipien läpi menin kolmella loikalla ja en ollut kuulevani kolmevuotiasta työmiestä joku kysyi että "miksi tuo papparainen on noin vihaisen näköinen?" Otin ilmeisesti liikaa tarjousleipiä, katsoin julkeasti päin ja mursin kummallekin lapselle omat köntit kouraan. Pakasteosastolta ne eivät osta mitään, paheksuvat ääneen että ne ovat laiskojen ruokia.

Viimein pääsen kassalle. Lappaan hiki pässä kymmenen metriä ruokaa hihnalle, yksivuotiaalle on mennyt hermo ja kolmevuotias työmies kyselee taukoamatta, mitä naapurikassan työmies ostaa ruuaksi. Kaljaa rakkaani, laatikollisen, näen sen selvästi mutta tyydyn valehtelemaan maksalaatikosta. Kassat vetävät kunnes juuri sillä siunatulla hetkellä ne päättävät lähteä maksamaan koko porukalla. Nyt on helvetin kova kiire kotiin ja on pakko päästä kassalle heti. Niitä on yhtäkkiä jonollinen perässäni. Kassatyttö naputtaa yhdeksättä maitolitraa, tungen yksivuotiaalle uutta limpun palaa vanhan tilalle, lappaan tavaroita kasseihin, katselen missä kolmevuotias työmies on. "On nyt kyllä jo hoppu, kato ny mitä kello jo on?" Syviä murheellisia huokauksia siinä selän takana, lippalakin välistä helmeilee hiki ja pinkiksi värjätyt vanhan naisen huulet ovat syyttävässä kurtussa. Yksivuotias huutaa, heittää limpun lattialle. Sinitukkainen isoperseinen tanttara kävelee ohi ja tuhahtaa kovaan ääneen. " Phyh, siinäkö se roskis nyt sitten oli?" Nostan limpun lattialta ja huudan perään : " Rouva, olette väärässä, roskis on siinä teidän vieressänne, haluatteko auttaa?" Saan pahaa silmää kolleegaheimolta, kassatyttöä naurattaa. Tekee mieli kiroilla ja näyttää keskaria, hymyilen silti niin että leukanivelet paukkuu ja paimennan laumani lapsiperhepaikalle. Siellä on yksi urpo pysäköinyt inva-merkein varustetun Nissaninsa autoni taakse eikä tee elettäkään. Ei se varmaan näe, mietin ja painan tööttiä. Kuulo ja puhe toimii, näen sanan perkeleen ämmä peruutuspeilistä.

Maanantai ei ole hyvä päivä, olet sitten työtön, hullu tai eläkeläinen. Se, kuten kaikki muutkin arkiaamupäivät ovat kuitenkin eläkeläisten omaa, privaattia kauppa-aikaa. Opeta siinä nyt kolmevuotiaalle kunnioitusta kun 70-vuotias ei katso päin, etuilee, tiuskii ja kiroilee. Sama kanttiskortti se on minullakin, perkele.

Plussapisteitä äitikortilla ja muita jonninjoutavuuksia tyhjäpäältä

Nykypäivän muotisana on kiintymysvanhempi niiden muutaman morian lisäksi. Kiintymysvanhemmaksi tullaan lukemalla kirjoja, surffaamalla netissä ja päättämällä kasvattaa lapsensa, kuten opissa sanotaan. Nämä vanhemmat ovat fiksuja ja koulutettuja tasa-arvoisia sieluja, jotka kynsin ja hampain taistelevat lastensa oikeuksista ja siitä, että Kivi ja Tuuli saavat paremmat eväät elämälle mitä Matti ja Mervi.

Voiko kiintymysvanhempi olla afrotukkainen Nuguse Afrikasta, joka kantaa lastansa riekaleisessa lakanassa ilman kenkiä ja joka imettää vielä neljävuotiastakin, vaikka ei edes tiedä sanaa suositus? Saako paljasjalkainen Runosmäen Ritu käyttää itsestään sanaa kiintymysvanhempi vaikka käyttää kertsejä, syöttää einestä ja vaunuilee, niillä kun pääsee keskustaan bussilla ilmaiseksi?

Itse en halua käyttää muita titteleitä kuin äiti. No, ehkä suurperheen äitikin mutta lapsia on vasta neljä joten pelkkä äiti riittäisi. Olen laiska lukemaan ainuttakaan kasvatusopusta ja saan näppylöitä jo pelkästään sanasta suorittaminen. Silti kohkaan suu vaahdossa uusien Poppien ja pushuppien kanssa ja mietin monesti että vähempikin riittäisi. Less is more, onko näin myös vanhemmuudessa?

Äitikorttia on toisinaan siisti vinguttaa. Äitiyden musta aukko on siisti paikka. Äitiys on tila, tavoite, status ja rooli. Äitiys on kaikkea sitä mistä et ikinä haluaisi luopua, olet sen kanssa yhtä loppuelämäsi ja sen siivellä voit ratsastaa nettipalstojen besserwisserinä ja saada turpaan kiukkusen mummon naamalta, joka sättii sinua kun kakara juoksee ilman pipoa pakkasella.

Nykypäivän muotisana on koodaus. Mieheni on hyvä siinä, itse en kykene käsittelemään wikipedian antamaa määritelmää siitä. Koululaiset koodailevat älypuhelimilla lyhenteitä ja hymiöitä, kirjoitan kauppalappuun ompp ja magara. Prismasta soitetaan kiukkuinen puhelu että mitä helvetin makkaraa sä haluat.

Ismo Alanko laulaa että "kaikki raitistuu, minä en". En aio opetella koodaamista enkä myöskään katso wikipediasta miten pitkä lista ranskiksia tulisi, jotta voisin kiintymysvanhemmeilla siellä mustassa aukossa niin kuin oppi sanoo. En myöskään tunne huonoa omaa tuntoa siitä, että viihdyn kotona verkkarit jalassa, tilailen netistä kantoliinoja ja lastenvaatteita, nukutan taaperoa tissi suussa vieressäni ja että tykkään olla äiti. Äitikortti on voimassa loppuelämän. Sen jäsenyyttä pitää vahvistella  ja halutessaan siihen voi koodailla määräaikaisia lisäominaisuuksia. Siitä on pidettävä huoli ja sitä on vaalittava, sitä ei saa kaupitella, varsinkaan ruotsalaisille iseille. Äitikortti on monipuolisin kanttiskortti mitä markkinoilta löytyy.

Ja jokainen äiti on tietenkin se parhain äiti omalle lapsellensa? Yeah, right :D

Kevyttoppapuvun kevät

Kevät on täällä ja kevyttoppapuvun persettä kuumottaa. Tämän kevään väri on persikka ja pinkki ja villi violetti, niin ainakin väitettiin Pirkka-lehden muotipalstalla. Tämän kevään hittiä en ole vielä kuullut mutta euroviisut ovat ihan kohta ja suomi-leijonakin saa turpaan parhaillaan omalla tontillaan. Olisi aika taas pistää kevyttoppapuku talviteloille ja toivoa, etten enää ikinä olisi niin losoperseinen että se pitäisi kaivaa vielä esiin kun mikään muu housu ei mahdu päälle. Kadehdin keväisiä lenkkeilijöitä, jotka juoksevat selät suorina sykemittarit sykkien ohitseni kun kävelen nopeinta vauhtia ääneen hengästyen perse pitkällä Emmaljungia puskien. Joskus käy niin että sama lenkkeilijä tulee vastaan vielä toisenkin kerran samana päivänä, taas juosten ja hymyillen ja työntäen kevyesti yhdellä kädellä omia kiesejään. Hävettää takamuksesta kirraavat liian sinkkurat ja jo niin nähdyt verkkarit ja Crocsit, jotka ovat kasvaneet jalkaanu kiinni. Joka sunnuntai päätän että nyt jätän herkut heikoimmille ja syön vain omenaa makeannälkään mutta ennen maanantain välipala-aikaa olen kolunut jo kaikki kaapit nurkkia myöden jotta saisin edes jotain makeaa, vaikka sitten sitä sokeria siihen ompun pintaan. Harkitsen vakavasti abdominaiseria sekä anaerobiaa, viimeistään ensi maanaataina on pakko. Kevttoppapuvun taskuista löytyy vielä viime kevään jäljiltä porkkanasiemenpussin jämät ja muutama karkkipaperi. Päätän joka kevät kun lumet alkaa sulaa, että tämä kevät olisi erilainen ja kesästä tulisi ihana ja vihreä. No tuleehan siitä mutta vedän viimeistään kesäkuussa kaihdinta eteen kun pihan rikkaruohot kasvavat jo melkein sisälle saakka. Haravoin vartin kerralla ja huudahdan ilosta vauvan piipatessa kärreissä ja päätän jatkaa toiste. Päätän laittaa tänä keväänä parvekekukkia ja jotain tosi helppoja perennoja mutta kukkakauppan sijasta löydän itseni taas ihan vahingossa outletista jossa myydään lastenvaatteita. No, onneksi pihalla vihertää jo muutenkin kivasti ja mikä helvetti on edes perenna? Kevät on onneksi anteeksiantavainen ja mikä parasta, se tulee ensi vuonna uudestaan. Sillon viimeistään aion juosta puolikkaan hampaat valkoisina, pukeutua pinkkiin ja pellavaan, kylvää nurmelle inkiväärtä ja lumililjaa ja syödä porkkanaapiirakkaa ja pinaattimehua omasta maastani. Nyt keskityn sohvalla pötköttämiseen ja suklaaseen. Onneksi aurinko ei turhia kursaile ja kysele, se lämmittää ihanasti sisälläkin ja ulkona kuivuu kevyttoppapuku ihan hetkessä käyttökuntoon.