Las Palmas, oooooo Las Palmas.

Pakenimme marraskuuta lähtemällä viikoksi Teneriffalle suoraan kotikentältä. No, se oli jo joulukuu mutta samaa paskaa, loskaa ja harmaata, loputtomia päiviä ja pitkiä iltoja, kirkasvalolamppua ja lokakuussa laitettua jouluvaloa se silloinkin on. Lento lähti vasta viideltä joten aikaa oli liikaakin. Nopeasti matkalukut tursuilivat Crocsia, noloa hellemekkoa, viime kauden tunikaa ja liian kireää shortsia ja yhtäkkiä kello olikin jo varttia vajaa neljä. Ehdittiin silti, tietenkin vikoina mutta lento oli toki puoli tuntia myöhässä joten win win, tässäkin.

Teneriffa on lämmin paikka. Lentokoneessa rohkeimmat alkoivat paitahihasilleen ja varmana joku kävi vessassa sutimassa suojakerrointa selkään. Lämpö tulee naamalle heti koneen ovella kuin kaksivuotiaan kiukku ja kaikki on taas ihanaa, vaikka tuntia aiemmin olisi miettinyt itsaria hengittämällä nenän kautta vessassa kymmenen kilsan korkeudessa. Bussissa kiertää mahasta eikä näe kuin Ikean ja Mäkkärin kylttejä mutta sekin on ihanaa, niin kotoisaa ja turvallista ja samalla jännittävää. Hotellihuoneessa on pakko laittaa valo päälle mutta yhdellä silmällä katsomalla puhkin*ssittu parisänky näyttää Hästensilta ja kadulta kuuluva ujellus tuntuu vain nukuttavan.

Ja lämminhän siellä on! Ekana päivänä satoi vettä kuin Turussa syyskuussa. No problem, lapset olisivat uineet vaikka kylpyammeessa ja märkä shortsi ei näytä yhtä tiukalta ja irvokkaalta mitä kuiva. Toisena päivänä olimme vielä uteliaita ja vastaanottavaisia, ei haittaa vaikka kuivunut vanha jätski maksoi euron ja vaikka pizzan päällä oli taikinan lisäksi pelkkää tonnikalaa, Teneriffallakin on oma kulttuurinsa. Altaalla makoilivat ruskean kärheät kuusikymppiset kylkikyljessä allinclusive-bisset käsiin teipattuina, vartin välein he käänsivät itseään 30 astetta myötäpäivään. Ruotsalaiset lapset juoksivat kilpaa märällä laatalla ja silti meidän lapset kaatuivat vaikka hiipivät.

Kolmantena päivänä pienimmälle nousi ihottumaa. Altaalla joku uimapukuasuinen kysyi, että onko teillä rokkoa johon tuhahdin ammattimaisesti että aurinkoihottumaa. Päätimme ottaa pölhörannekkeet sillä lähiseudun ravintelit tarjosivat kurjempaa apetta mitä kotikeittiössä oli totuttu. Meillä kun hyvä ateria on purkki Dolmiota, jauhelihaa ja ruskeinta makaroonia. Baari oli auki, lapset söivät jäätelöä huulet sinisinä ja me tilasimme San Fransiscoa ja kaljaa kilpaa muovituppeihin. Päiväuniaikaan makasin altaalla ja käänsin muuttolaatikkopebaa ohjeen mukaan ja kun tuli hiki, hain tiskilta one bear with the plasticin, please. Ruoka näytti väsyneeltä ja maistui ei miltään mutta jäätelöä sai ja sangriaakin, vaikkakin fantaan tehtynä.

Sitten tulivat rakkulat jalkoihin ja käsiin  ja vanhin alkoi valittaa vatsaansa. Ei siinä muuta kuin diagnoosia ääneen ja Relaa jokaiselle tupla-annostuksella. Kävelimme valtamerelle pulikoimaan. Tunsin itseni nuoreksi  ja estyneeksi sillä muut olivat 70-vuotiaita mimmejä jotka kävelivät ryppyiset tissit heiluen aaltoihin. Miesten perseet olivat rypyssä mutta vähät me siitä, lämmintä piisasi, pukkasi ja porotti. Illalla tuli oksennus vanhimmalta ja pienin oli levoton yöllä. Aamulla mentiin buffettiin toteamaan ne samat puoliraa'at kananmunat ja nahkeakuoriset sämpylät. Jäätelöäkin sai vain tiettyinä kellonaikoina.

Päivät soljuivat ja pölhörannekkeet pysyivät. Ne ovat samanlainen etappi kuin samankuosiset kahinahousut ja hiukan häpeillen mutta silti mukavuusalueella pilkkien tilailimme vinkkuja ja tuputimme perillisille puoliraakoja lohkoperunoita. Seuraava tyttö sairastui, illat olivat pahimpia mutta onneksi tytöt pystyivät päivisin olemaan altailla pienten päiväuniaikaan jotta pääsin kääntämään valkoista perääni kohti päiväntasaajan valoa. Aamulla pakotimme lapset patikoimaan ikkunasta näkyvälle kukkulalle jonka huipulta näkyi rannalle asti. Baari aukesi yhdeltätoista.

Perjantaina loppui pölhörannekkeista oikeus. Tytöt söivät pakotettuina croisantteja ja itse join uhalla neljä kuppia maitokahvia. Söimme hampurilaisia ostoskadulla ja kalja oli kylmää sielläkin. Kahden päivän päästä olisi lähtö. Terassilta kulki paikallisia muurahaisia suoraan keittiöön ja sieltä pizzalaatikoihin, joissa oli juustokinkkupizzaa. Seuraavana päivänä saimme Raid-pullon kun valitimme ongelmasta.

Launtaina vuokrasimme tila-auton venäläisiltä jotka vannottivat kolmeen kertaan että safaria ei saa ajaa. Lupasimme ottaa iisiti. Yksi tyttö valitti tylsyyttä ja kurjuutta, yksi oksensi ja yksi karjui ja raivosi. Poika istui takarivissä ja totesi että "vau mitä maisemia, tää on hieno auto". Teidelle kesti yli tunti. Piukat sortsit olivat liian kylmät joten hienojen naisten tapaan pukeuduin shaaliin ( kohdallani se oli puolimärkä kiinalaisvalmisteinen Nalle Puh-pyyhe). Yksi oksensi, yksi pysähteli joka saatanan kielekkeellä kuvaamaan ja yksi ihaili edelleen Caddyn kattoa, se takariviläinen. Viikon paras ateria syötiin Mäkkkärissä, nuolin paperit ja ketsupit.

Kotiinlähtö oli 5.25. Saimme pahaa silmää ja tukahdutettuja tuhahduksia kun saavuimme paikalle 5.25. Bussissa soi "I'm blue dididiididamdididiididamdididiiididamdididam". Koneessa yritittivät niillä nahkeilla vehnäsämpylöillä ja melko harva tilasi enää keppanaa kummempaa. Pölhöt taputtivat maissa, stuertti haukotteli. Lapsilla oli kesäkengät jalassa Citymarketissa kun kävimme hakemssa pinaattilettuja ja Dolmiota. Oli näin lähellä etten olisi halannut ysin kassaa.

Hemma best, niin se vaan on. Tottakai aloin surffata seuraavaa matkaa jo alkuviikosta kun pojalle nousi rakkuloita ja tytöt valittivat edelleen vatsojansa. Vittu eletään, kerran kuin ehditään. Niin sanoi Ismo Alankokin ja sen veli on sentään ollut Vain elämäässäkin, voi elämä.

Erään retkahduksen anatomia

Kotiäitien joulu koittaa usein jo elokuussa jolloin lapset palaavat kouluihinsa ja jolloin kotimyyjät alkavat tukkia meiliä syysmallistojen ensijulkkarimainoksilla. Nämä ensijulkkarit eivät kuitenkaan tässä tapauksessa tarkoita glamouria, glitteriä eikä välttämättä edes kotoa poistumista, sillä tämäkin ylellisyys on ulkoistettu kodin tai naapurin kodin sisäiseksi sisäpiirin seurapiiritapahtumaksi. Ei muuta kun varausta kalenteriin ja kutsua facebookiin ja emännänlahja on jo melkein päällä.

Joka syksy ja kevät tulee siis uusi mallisto. Mallistoa odotellaan jo kesällä ja joulun aikaan käy kuhina että mitä mahtaa keväällä tulla ulos. Mallisto ei koskaan petä, sillä siinä on aina jokaiselle jotakin. On tuttua ja turvallista ja kokeiluhaluiselle löytyy jotain uutta ja ruotsalaista. Värit ovat ihania punaisia, vihreitä ja ruskeita, joskus ilahdutetaan meitä faneja jollain tosirajulla oranssilla tai violetilla. Matskut ovat joko plyyssiä, froteeta tai collegea. Uutena tulokkaana on ollut denim, joka onkin otettu avosylin vastaan. Kuoseista all time favorittteina jatkaa kaudesta toiseen kilpparit, pilvet, aasit, kukat ynnä muut kuviot, joista ei ota erkkikään selvää. Mitoitus on kaikkia palveleva ja kattava, löytyy pikkunuttua vauvalle ja isompaa sitten äiteelle ihan isojen tyttöjen kokoluokissakin. Jopa isät ovat päässeet jengiin mukaan, heillekin ostetaan pilke silmäkulmassa milloin mitäkin pallopääpipoa tai skootteripaitaa pukinkonttiin odottamaan.

Mikä onkaan helpompaa kuin pukea itsensä ja laumansa samanmallisiin ja kuosisiin paitoihin ja housuihin. Piponkin saa kivasti kiertoon vaikka koiralle pakkassäällä sillä se venyy ja vanuu ihanasti. Ei haittaa vaikka pyllysi olisi kokoa xxxxl, saat silti saman ihanan seeprapyllypuvun mitä pilttisi pitää koossa 62.  On niin mukavaa näyttäytyä perhekerhossa ja kauppakeskuksessa kun koko lauma on puettu samaan kevään medaljonkiin ja joogaan. Hieman se toki kirpaisee kun vähintään neljällä kersalla on samaa kuosia päällä mitä itselläsi mutta onneksi näissä rytkyissä on hyvä jälleenmyyntiarvo jos osaa olla nopea ja ovela. Ja nämä teltan malliin ommellut nutut peittävät ihanasti sen vatsamakkaran sekä sen perseenkin, mikäli vaan maltat kuunnella myyjää ja ottaa tarpeeksi ison koon.

Kutsut itse ovat vaarallinen tapahtuma. Siellä saa hiljainen hiirulainenkin itsensä lietsottua nopeasti tilaan, jossa muutama satanen muutamaan lumppuun on kuin silkkiin vain. Toki pitää kehua muita, kuinka hyviltä ne näyttävät aasinpääpaidat päällä ja miten ihanalta se oranssi näyttääkin myös maantienväriseen tukkaan mallattuna. Äidit vetävät jalkaan kilpaa denimiä, vähän vatsaa sisään ja nappia kiinni ja syksyn uusi trendi on syntynyt. Mäkin otan ton, ota säkin noita kaksi ja tilauslappu on täynnä. Kotiin mennään posket herukkoina ja laitetaan vielä viestiä naapurille, että mitä otinkaan. Seuraavana päivänä voi tulla pieni morkkis mutta se menee ohitse, sillä ne kuosit ovat ihania ja ne värit aivan niin tän syksun juttuja.

Viimein tulee paketti. Lapset kokeilevat lahjottuina päälleen poliisia ja palomiestä, omat denimit seisovat vielä pussissa. Kun viimein saan ne sullottua päälle meinaa päästä sekä itku että paskainen nauru yhtä aikaa. Farkut ovat niin kireät että pohkeisiin sattuu, miten helvetissä ne päällä pystyy tekemään muuta kuin maata paikallaan vatsa sisään vedettynä? Onneksi on ilmainen palautus ja iloisen väriset sisaruspaidat.

Päätin olla menemättä perhekerhoon tänä syksynä ja nauttia meidän lasten ihanista uniikeista syysvaatteista ihan vaan kotosalla. Voin toki faceen laittaa hassuja kuvia meidän pilteistä pilvenkuvat päällänsä jottei nyt vallan luulla, etten olisi mitään tilannut. Me and I, minua varten ja ainoastaan minulle. Vähän toki myös sinulle, Riitalle, Maikille, Markulle, Tarjalle ja Titalle mutta mitä tulivat samoille apajille ja kutsuille.

Tasa-arvoa ja muita totuuksia kotiäidin tuutista.

Tasa-arvo on toinen päivän polttava puheenaihe liikuntahössötyksen lisäksi. Onks tasa-arvoo, jos mä pesen kotona pyykit ja sä ruuvat auki paskaviemärin? Onks tasa-arvoo jos sanon sua urpoksi ja sä kehut kuinka hyviä lihapullia teinkään? Onks tasa-arvoo jos sanon poikaani mieheksi ja tyttöäni tytöksi?

Eduskunnan mielestä on tasa-arvoo kun pakotetaan isä jäämään myös kotiin hoitamaan lasta jotta äiti pääsisi töihin. Ei välii, vaikka systeemi toimisi perheessä vanhalla mallilla kuin junan vessa. Tämä juttu ei aukene sitten millään ilveellä meikäläiselle, ei vaikka yrittäisin katsoa sitä vihreän, kommarin tai Esko Ahon silmin. Nykyisen hienon ja toimivan systeemin turvin pystyy isä taikka äitee olla kotona siihen saakka kunnes piltti täyttää kolme vuotta. Toki myös naapurin Marketta saa tästä hynät, mikäli hoitaa kersasi kotona. Monta mahdollisuutta, monta tapaa hoitaa homma kotiin. Kotihoidontuki on luojan lahja ja on rikos mennä sitä sorkkimaan tasa-arvon nimissä.

Luin jostain luotettavasta lähteestä ( Iltasanomat, Iltalehti tai Seiska) että muutosta halutaan jotta äidit eivät vierottuisi työelämästä. Mitäköhän marginaalista äitiryhmää tämä väite haluaa puhutella? Vai onko minulta mennyt ohitse jokin rinnakkaisetuus jota saa myös nostaa ja elää herroiksi kun hoitaa lastansa kotona? En ole tähän mennessä edes tullut ajatelleeksi että joku pakoilisi kotona kotihoidontuen turvin ja piileskelisi töihin taikka opiskelemaan menoa. Eiköhän leipä irtoa isommin kortistosta kuin Kelasta?

Ihmettelen myös pelkoa, jonka perusteella kotona olevat äidit vieraantuisivat täysin työelämästä niiden kotihoitovuosien aikana. Toki työhön on jännittävä palata pitkän kotirupeaman jälkeen ja varmasti alasta riippumatta pitää päivittää, perehtyä ja päästä piireihin takaisin. Väitän kuitenkin röyhkeästi että kotona oleminen kehittää tiettyjä taitoja paremmin kuin mikään palkkaduuni. Tässä oppii kummasti organisoimaan, järjestelemään, kuuntelemaan, tekemään neljää asiaa yhtäaikaa ja suunnittelemaan kolmea, sovittelemaan, hyvittelemään, hassuttelemaan ja hissuttelemaankin, mitä ikinä se sitten edes tarkoittaa. Tämä duuni antaa varmasti paukkuja palkkaduuniinkiin.

Jotta isät saisivat jäädä myös kotiin. Jäisivätkö isät mielummin kotiin kun se on pakko? Oisko tasa-arvoo myös tasoittaa niitä palkkaeroja niin että se olisi mahdollista myös senkin takia? En usko että meidän posse on ainoa, jossa mies tienaa enemmän mitä nainen. Miten käytännössä maksaisi lainat ja ruuat kun äidin palkka riittäisi korkeintaan ruokalaskuun? Jotta isät voisivat jäädä kotiin. Meidän perheessä olisi katastrofi jos mieheni ilmottaisi jäävänsä hoitamaan lapsia. Glup, en halua edes ajatella asiaa. Hän toki tykkää lapsista, leikkii niiden kanssa ja laittaa nukkumaan mutta minä ne hoidan. Se on meidän valinta ja toimivaksi todettu. Isät pystyvät jäämään kotiin jo näillä järjestelyillä hyvin, siihen ei tarvita mitään tasa-arvo peikkoa pelleilemään.

Entäs sitten ne hoitopaikat? Tuskinpa pelkkä subjektiivipaikkojen rajaaminen taivasta avaa tässä jo nyt toivottoman upottavassa suossa kun päivähoitopaikkoja ei vaan ole. Mikä tulee kalliimmaksi, hoitaa lasta kotona rupurahalla kolmevuotiaaksi vai järjestää ja rakentaa uusia päiväkoteja, jonne sitten kuskataan näitä pieniä hoitoon jotta äidit pääsevät takaisin työelämään? Etteivät vaan laiskistu tai eristäydy sinne kotiseinien sisälle, etteivät vaan ala suunnitella seuraavaa pummausloman pitämistä.

Olen ollut jo selvästi liian kauan kotona sillä en vaan jumalauta tajua tätä juttua. Jotain tilastoja, lukuja, taulukoita! Tasa-arvo on hieno asia. Ja ei siinä mitään, haluan silti käyttää rintsikoita ja jätän suosiolla sen paskaviemärin tyhjentämisen mutta silti koen että se jos mikä on tasa-arvoa kun saa olla kotona lasten kanssa ja mies saa tehdä duunia jossa viihtyy. Tuntuu utopistiselta ajatella että tälläinen yksilön oikeuksia jo polkeva uudistus ajaisi kenenkään etuutta jos siitä tulee pakko. Kysymys on kuitenkin siitä lapsesta, oli äiti sitten lintu ja isä vaikka kala.

Terveyden testamentti, hiilarillinen versio.

On tämä maailma mennyt yhdeksi treenaamiseksi ja toisaalta perseilyksi. Hirveä kisa niin juoksussa kuin punnertamisessa, ostetaan uutta hikipaitaa ja tilataan valtamerten takaa taikajauheita tukkukortilla. Hiekkalaatikko ei ole enää hiekkalaatikko vaan hyvä askelkyykkykehikko ja huutavia kakaroita voi heitellä käsistä pitäen kuin kahvakuulaa ylös ja alas. Sykkeen saa kivasti myös ylös ottamalla intervallia juoksemalla neljävuotiaan pyöräilijän perässä ja kivasti alkulämpöä nostaa myös tuolla ryteikössä panohaluisen koiran perässä tarpominen. Kaikella on tarkoitus, kaikella on kalorinsa.

Ja mitä syömisiin tulee niin ristus, ruokaympyrän kulmakivet löytyy maccasta ja superfoodista, hart sporttia tuskin näkee enää kuin vanhoissa mainoksissa. Ruisleipä ja maito ovat saatanasta, äitien kotiruokia voisi syöttää ehkä joulukinkulle loppusesongin aikaan. Rahkaa ja mehukeittoa, joka maistuu yhtä keinotekoiselle kun metsämaasiga-likööri, kananmunanvalkuaista mutta ei marenkiin, parsaa ja bataattia. Hyi helvetti, mutta kalorit pysyvät kurissa.

2000-luvulla riitti kun otti d-vitamiinin purkista ja monivitamiinin jos ei salaatti maistunut lautasmallin mukaan. Krapula parani ceellä ja beellä, sinkki ja seleeni olivat hienostelua. Ennen haaraperuskyykky-treeniä riitti, kun muisti käydä kusella ja syödä makkarakeiton riittävän ajoissa, treenien jälkeen tuntui taivaalta juoda kylmä bisse tai pari. Mitä on treeni nykyään? Juokseminen on näpertelyä, se pilaa perseen ja vanhat jarrutkin tekevät sitä vielä harmaapäisinä joten se ei voi olla kehittävää. Aerobic on so last season. Entäs zumba, tuo omituinen iloisten ihmisten hankalalta näyttävä perseenketkutustanssi joka tarjoaa jokaiselle jotain? Oletteko koskaan katsoneet miltä zumbaajat näyttävät? Eivät usein siltä, miltä ne ohjaajat.

Pitää mennä salille, tai ainakin spinningiin. Pitää vetää pacea, combactia, potkunyrkkeilyä, pilatesta ja pörröä, pitää olla joku sinua paremman näköinen ja laihempi joka määrää mitä tehdään. Pitää olla roolimalli ja esimerkki, enää ei riitä kakkosen jumppa tai punttitreeni autotallissa. Pitää päästä kotoa ulos, mutta ei yksin luontoon sillä kukaan ei ole sitä todistamassa. Pitää pitää puolensa mutta näyttää että paukkuja riittää vielä. Pitää laittaa tracker päälle vaikka menisi paskalle ja rappuset pitää juosta ylös ja alas sillä se on tehokkaampaa. Spinning on sama asia kuin kuntopyöräily, pitää elää näin vanhaksi jotta sen tajuaa.

Minut on nielaistu koneistoon ja ei tämä paskempaa ole näillä spekseillä ja tällä perseellä  vaikka tietenkin sitä kovasti ensin vastustin. Olen paremmassa kunnossa kuin koskaan, sillä jaksan juosta kymmenen kilometriä ja tehdä sata vatsalihasliikettä putkeen. Syön rahkaa ja mehukeittoa kolme kertaa viikossa mutta unohdan olevani vähähiilarisella tai jollain ennen lounasaikaa. Minulla on kahdet juoksuhousut ja haaveilen kolmansista. Salille en ilkeä mennä sillä fuskaisin aina kun mahdollista ja se ei ole tehokasta. Puhun enemmän treenamisesta (jos nyt juoksua voi laskea) kuin lapsistani ja iltaisin selailen trackeriani kuin Reginaa. Peilistä en ole itseäni sillä silmällä katsonut enkä katso. Muskelijauhoja enkä myöskään epoa meinaa alkaa vetää, maitoa ja bisseä kylläkin, edelleen. Rajansa mullakin.

Tervyden ja treenaamisen julistaminen on 2010-luvun uusi testamentti, jota pursuaa joka lävestä, soittimesta, käkättimestä ja tuutista. Terveys tulee, oletko valmis?

Ihanaa leijonat ihanaa!

Ihminen on laumaeläin. Jonossa kävellään ruokalaan, yhdessä mennään kuselle ja porukalla kaljalle. Kun yksi innostuu sudokusta on toisella jo vetämässä Ristikko-lehden vuositilaus ja kolmas äkäytyy aina kahville pullapussin kanssa kun lehti kolahtaa postiluukusta. Lapsetkin tykkäävät toisistaan. Yksivuotias hakeutuu toisen räkänokan lahkeeseen paukuttamaan lapiota, ei haittaa vaikka selkä olisi selkää vasten mutta yhteenkuuluvaisuuden näkee jo pitkälle. Avantouimaan mennään porukalla, Teneriffalle kukaan ei lähde ilman mtkanjärjestäjää ja Jorgos-nimistä bussikuskia.

Liikunta on myös laumalaji. "Me karvattiin ensin kovaa päätyyn ja Pihlström teki maaaaaaaaliiiiiiin! " kertoo valmentaja ottelun kulusta. Tai "Me ollaan otettu nyt rennosti ja ajettu pehemeillä, mutkat otetaan suoriksi ja ajetaan 200 loppumatka" sanoo Räikkönen viime kisan haastattelussa korvaa kaivaen       puhuen itsestään. Mitä naapurin Jamppa ensin sitä meikäläinen perässä, luen vain Facebookista tunnelmat ja  olen yhtä Jampan kanssa. Jaloissa tuntuu juossut kilometrit vaikka perse hyllyy kuin valtameri ja samanlaiset lenkkarit ja sykevyöt on saatava sillä ilman niitä ei voi juosta. Ei vaan pysty.

Olen käynnyt nyt kuusi kertaa lenkillä ja kahvakuulaa olen heilutellut netin ohjeen mukaan muutamia kertoja. Kävin Prisma-reissulla kehonkoostumusmittauksessa kun siihen neljällä eurolla pääsi ja sanoin olevani 27. Olen kertonut naapurin maratoonareille että harrastan juoksua ja kehonkoostumusmittauslappua juoksutan aina pihalle nähtäväksi kun siellä joku seisoo. Kyselen pokkana venytysohjeita ja tunnelmia naapurin huippukuntoiselta urheiluhullulta puolimaratonin jälkeen ja pitää melkein pitää kättä suun päällä etten ehdottaisi yhteistä lenkkiä tai punttitreeniä. Yhteenkuuluvaisuuden tunne on käsin kosketeltava, ainakin omasta mielestäni.

Ilmoitin tänään perhekerhossa kovaan ääneen että pitäisi päästä taas lenkille. Kukaan ei reagoinut. Joo, harrastan juoksemista. Ei mitään, ei edes yhtä joota tai vauta. Vahingossa kuulin kun yksi hiirulainen sanoi toiselle että kymppi meni alta tunnin. Helvettiäkö sitä kuiskimaan, ja taas sain pitää kättä suuni päällä etten olisi mennyt näyttämään netistä juoksukenkieni kuvia. Juostessa on kuitenkin pakko pitää suuta kiinni sillä muuten sieltä valuu kuola ja puhe kuulostaa lähinnä kuolevaisen korinalta.  Haluan juosta yksin pururadalla ja melkein anafyloin jos joku näkee kun lyllerrän menemään. Silti pitää päästä leuhkimaan Feisbuukkiin että vedin kolme kilsaa alle tunnin.

Työtön, hullu ja eläkeläinen

Mielestäni ainoastaan minulla on oikeus näyttää nyrjähtänyttä naamaa, kiroilla ja äyskiä maanantaina, sillä olen juuri täyttänyt vuosia ja en ole nukkunut edellisenäkään yönä muutamaa tuntia enempää. Minä saan ajaa tukka pystyssä lapselta nyysityn pipon alla Prismaan Kuomat jalassa, lompsia leveästi pitkin kylmähyllyjä ja kiristellä hampaita kolmevuotiaalle työmiehelle ja kurpahtaneelle tarjouskurkulle. Vain minä, tänä maanantaina.

En ollut kuitenkaan ainoa vittuuntunut synttärisankari tänäkään aamuna. Ensimmäinen isku tuli kärryparkissa. Ilmeisen sokea tai vaan ilkeä tynnyrimahainen vanha ukko vei kärryt nenän edestä, morjensti vielä kaverilleen joka oli parkkerannut Toyota Avensiksensa siihen lapsiperhepaikalle, jossa luki Seuraa tai Alibia tai jotain vitun Hymyä auton käydessä. Niitä oli lisää hevi-osastolla. Oli pakko tunkea kouransa samaan perunalaariin ja huokailla syvään kun kolmevuotias työmies kyseli missä on numero aa. Ne seurasivat minua eineksille. Oli pakko katsoa ohitse kun yksivuotias yritti ottaa kontaktia suloisesti hymyillen. Ne katsoivat pahasti lihahyllyillä jossa samainen kersa jo huusi naama punaisena "annnnnnaaaaaaaaa" ja annoin tarjousjauhelihan imettäväksi. Ne kuiskivat toisilleen maitohyllyllä ja siirsivät kärrynsä äänekkäästi kevytmaitojen kohdalle, kun en vielä kahdeksankaan kohdalla lopettanut lappaamista. Ei ne olleet edes tarjouksessa, kuka hullu nyt yli euron maksavaa maitolitraa hamstraa ja mihin? Leipien läpi menin kolmella loikalla ja en ollut kuulevani kolmevuotiasta työmiestä joku kysyi että "miksi tuo papparainen on noin vihaisen näköinen?" Otin ilmeisesti liikaa tarjousleipiä, katsoin julkeasti päin ja mursin kummallekin lapselle omat köntit kouraan. Pakasteosastolta ne eivät osta mitään, paheksuvat ääneen että ne ovat laiskojen ruokia.

Viimein pääsen kassalle. Lappaan hiki pässä kymmenen metriä ruokaa hihnalle, yksivuotiaalle on mennyt hermo ja kolmevuotias työmies kyselee taukoamatta, mitä naapurikassan työmies ostaa ruuaksi. Kaljaa rakkaani, laatikollisen, näen sen selvästi mutta tyydyn valehtelemaan maksalaatikosta. Kassat vetävät kunnes juuri sillä siunatulla hetkellä ne päättävät lähteä maksamaan koko porukalla. Nyt on helvetin kova kiire kotiin ja on pakko päästä kassalle heti. Niitä on yhtäkkiä jonollinen perässäni. Kassatyttö naputtaa yhdeksättä maitolitraa, tungen yksivuotiaalle uutta limpun palaa vanhan tilalle, lappaan tavaroita kasseihin, katselen missä kolmevuotias työmies on. "On nyt kyllä jo hoppu, kato ny mitä kello jo on?" Syviä murheellisia huokauksia siinä selän takana, lippalakin välistä helmeilee hiki ja pinkiksi värjätyt vanhan naisen huulet ovat syyttävässä kurtussa. Yksivuotias huutaa, heittää limpun lattialle. Sinitukkainen isoperseinen tanttara kävelee ohi ja tuhahtaa kovaan ääneen. " Phyh, siinäkö se roskis nyt sitten oli?" Nostan limpun lattialta ja huudan perään : " Rouva, olette väärässä, roskis on siinä teidän vieressänne, haluatteko auttaa?" Saan pahaa silmää kolleegaheimolta, kassatyttöä naurattaa. Tekee mieli kiroilla ja näyttää keskaria, hymyilen silti niin että leukanivelet paukkuu ja paimennan laumani lapsiperhepaikalle. Siellä on yksi urpo pysäköinyt inva-merkein varustetun Nissaninsa autoni taakse eikä tee elettäkään. Ei se varmaan näe, mietin ja painan tööttiä. Kuulo ja puhe toimii, näen sanan perkeleen ämmä peruutuspeilistä.

Maanantai ei ole hyvä päivä, olet sitten työtön, hullu tai eläkeläinen. Se, kuten kaikki muutkin arkiaamupäivät ovat kuitenkin eläkeläisten omaa, privaattia kauppa-aikaa. Opeta siinä nyt kolmevuotiaalle kunnioitusta kun 70-vuotias ei katso päin, etuilee, tiuskii ja kiroilee. Sama kanttiskortti se on minullakin, perkele.

Plussapisteitä äitikortilla ja muita jonninjoutavuuksia tyhjäpäältä

Nykypäivän muotisana on kiintymysvanhempi niiden muutaman morian lisäksi. Kiintymysvanhemmaksi tullaan lukemalla kirjoja, surffaamalla netissä ja päättämällä kasvattaa lapsensa, kuten opissa sanotaan. Nämä vanhemmat ovat fiksuja ja koulutettuja tasa-arvoisia sieluja, jotka kynsin ja hampain taistelevat lastensa oikeuksista ja siitä, että Kivi ja Tuuli saavat paremmat eväät elämälle mitä Matti ja Mervi.

Voiko kiintymysvanhempi olla afrotukkainen Nuguse Afrikasta, joka kantaa lastansa riekaleisessa lakanassa ilman kenkiä ja joka imettää vielä neljävuotiastakin, vaikka ei edes tiedä sanaa suositus? Saako paljasjalkainen Runosmäen Ritu käyttää itsestään sanaa kiintymysvanhempi vaikka käyttää kertsejä, syöttää einestä ja vaunuilee, niillä kun pääsee keskustaan bussilla ilmaiseksi?

Itse en halua käyttää muita titteleitä kuin äiti. No, ehkä suurperheen äitikin mutta lapsia on vasta neljä joten pelkkä äiti riittäisi. Olen laiska lukemaan ainuttakaan kasvatusopusta ja saan näppylöitä jo pelkästään sanasta suorittaminen. Silti kohkaan suu vaahdossa uusien Poppien ja pushuppien kanssa ja mietin monesti että vähempikin riittäisi. Less is more, onko näin myös vanhemmuudessa?

Äitikorttia on toisinaan siisti vinguttaa. Äitiyden musta aukko on siisti paikka. Äitiys on tila, tavoite, status ja rooli. Äitiys on kaikkea sitä mistä et ikinä haluaisi luopua, olet sen kanssa yhtä loppuelämäsi ja sen siivellä voit ratsastaa nettipalstojen besserwisserinä ja saada turpaan kiukkusen mummon naamalta, joka sättii sinua kun kakara juoksee ilman pipoa pakkasella.

Nykypäivän muotisana on koodaus. Mieheni on hyvä siinä, itse en kykene käsittelemään wikipedian antamaa määritelmää siitä. Koululaiset koodailevat älypuhelimilla lyhenteitä ja hymiöitä, kirjoitan kauppalappuun ompp ja magara. Prismasta soitetaan kiukkuinen puhelu että mitä helvetin makkaraa sä haluat.

Ismo Alanko laulaa että "kaikki raitistuu, minä en". En aio opetella koodaamista enkä myöskään katso wikipediasta miten pitkä lista ranskiksia tulisi, jotta voisin kiintymysvanhemmeilla siellä mustassa aukossa niin kuin oppi sanoo. En myöskään tunne huonoa omaa tuntoa siitä, että viihdyn kotona verkkarit jalassa, tilailen netistä kantoliinoja ja lastenvaatteita, nukutan taaperoa tissi suussa vieressäni ja että tykkään olla äiti. Äitikortti on voimassa loppuelämän. Sen jäsenyyttä pitää vahvistella  ja halutessaan siihen voi koodailla määräaikaisia lisäominaisuuksia. Siitä on pidettävä huoli ja sitä on vaalittava, sitä ei saa kaupitella, varsinkaan ruotsalaisille iseille. Äitikortti on monipuolisin kanttiskortti mitä markkinoilta löytyy.

Ja jokainen äiti on tietenkin se parhain äiti omalle lapsellensa? Yeah, right :D

Kevyttoppapuvun kevät

Kevät on täällä ja kevyttoppapuvun persettä kuumottaa. Tämän kevään väri on persikka ja pinkki ja villi violetti, niin ainakin väitettiin Pirkka-lehden muotipalstalla. Tämän kevään hittiä en ole vielä kuullut mutta euroviisut ovat ihan kohta ja suomi-leijonakin saa turpaan parhaillaan omalla tontillaan. Olisi aika taas pistää kevyttoppapuku talviteloille ja toivoa, etten enää ikinä olisi niin losoperseinen että se pitäisi kaivaa vielä esiin kun mikään muu housu ei mahdu päälle. Kadehdin keväisiä lenkkeilijöitä, jotka juoksevat selät suorina sykemittarit sykkien ohitseni kun kävelen nopeinta vauhtia ääneen hengästyen perse pitkällä Emmaljungia puskien. Joskus käy niin että sama lenkkeilijä tulee vastaan vielä toisenkin kerran samana päivänä, taas juosten ja hymyillen ja työntäen kevyesti yhdellä kädellä omia kiesejään. Hävettää takamuksesta kirraavat liian sinkkurat ja jo niin nähdyt verkkarit ja Crocsit, jotka ovat kasvaneet jalkaanu kiinni. Joka sunnuntai päätän että nyt jätän herkut heikoimmille ja syön vain omenaa makeannälkään mutta ennen maanantain välipala-aikaa olen kolunut jo kaikki kaapit nurkkia myöden jotta saisin edes jotain makeaa, vaikka sitten sitä sokeria siihen ompun pintaan. Harkitsen vakavasti abdominaiseria sekä anaerobiaa, viimeistään ensi maanaataina on pakko. Kevttoppapuvun taskuista löytyy vielä viime kevään jäljiltä porkkanasiemenpussin jämät ja muutama karkkipaperi. Päätän joka kevät kun lumet alkaa sulaa, että tämä kevät olisi erilainen ja kesästä tulisi ihana ja vihreä. No tuleehan siitä mutta vedän viimeistään kesäkuussa kaihdinta eteen kun pihan rikkaruohot kasvavat jo melkein sisälle saakka. Haravoin vartin kerralla ja huudahdan ilosta vauvan piipatessa kärreissä ja päätän jatkaa toiste. Päätän laittaa tänä keväänä parvekekukkia ja jotain tosi helppoja perennoja mutta kukkakauppan sijasta löydän itseni taas ihan vahingossa outletista jossa myydään lastenvaatteita. No, onneksi pihalla vihertää jo muutenkin kivasti ja mikä helvetti on edes perenna? Kevät on onneksi anteeksiantavainen ja mikä parasta, se tulee ensi vuonna uudestaan. Sillon viimeistään aion juosta puolikkaan hampaat valkoisina, pukeutua pinkkiin ja pellavaan, kylvää nurmelle inkiväärtä ja lumililjaa ja syödä porkkanaapiirakkaa ja pinaattimehua omasta maastani. Nyt keskityn sohvalla pötköttämiseen ja suklaaseen. Onneksi aurinko ei turhia kursaile ja kysele, se lämmittää ihanasti sisälläkin ja ulkona kuivuu kevyttoppapuku ihan hetkessä käyttökuntoon.

Jekyll ja Hyde. Kertomus syntymän ihmeestä.

Nyt kun pahin imde ja rade ja pöde (pöhö) alkaa tasaantua ja päästä lähtee enää tukkokaupalla huonosti leikattuja hiuksia on aika palata takaisin jännän äärelle. Uhosin viime kerralla synnyttäväni yksin pistelevä marttyyrikruunu päässäni ilman tuntoa ja äänentoistolaitteita. Aina ei mene niin kuin Strömsössä tai edes niin kuin Patakakkosessa vaikka jälki olisikin ihan aitoa ja sitä itteään.

Lauantaina ennen isänpäivää siskoni oli nähnyt unen jossa synnyttäisin pian. Lähdin käyttämään melonin kanssa koiraa iltapissalla kun lirahti ekaa kerta. Kirosin, piti nyt sekin kokea että kusee housuun alle kolmevitosena. Kohta lirahteli lisää ja alkoi vituttaa, se on lapsivettä. Tungin housuun kaksi vuotta vanhaa lactus- ( vai kaktus, se rade paino sillon)paperia ja se värjäytyi yhtä myrkyn vihreäksi mitä omat vaununi vuonna -77. Ei synnytyksen pitänyt alkaa vielä kolmeen viikkoon, kirosin lisää ja soitin pari tukipuhelua.

Lapset menivät nukkumaan ja käveli ympäri kämppää lapsivettä vuotavana hermorauniona. Ei supistanut eikä jomottanut joten käynnistin Skodan varttia vaille 12 ja ajoin TYKS:n. Odotin sairaalaoven takana ja kun kello löi tasatuntia, pimputin ovea. "Tulin synnyttämään ja jätin auton tohon parkkiin, maksaakse sunnuntaina?" Hyvä ettei kätilö käynnyt kurkkuun kiinni, sen verran epäuskoisena se meikämaijaa katsoi ja torui kun en ottanut saattajaa mukaan.

Vietin epämukavan yön synnytyshuone ykkösessä ja kuuntelin huulet valkoisina kun naapurihuoneessa huusi ensin äiti ja sitten lapsi. Ei jumalauta. Sadistin näköinen lapsenpäästäjä laittoi päähäni neulan ja katsoi välillä ohjevihosta, minne kohtaa reittä kuuluisi pistää seuraavaa. Ei tullut sinä yönä unta eikä syntynyt lasta ja turhautunut kätilö uhkaili osastolle joutumista, mikäli synnytys ei lähtisi käyntiin. Helvettiäkö minä sille mahdoin, olin siinä tahtomattani ja tiesin itsekin siinä vaiheessa että käynnistys siitä tulisi.

Aamulla vaihtui vuoro ja koitti isänpäivä. Olin viettänyt ensimmäisen yön erossa kaksivuotiaasta ja ei se nyt hullummalta tuntunut. Auto oli edelleen siinä ikkunan alla parkissa ja käytävällä tuoksui tuore kahvi. Siinä nyt ramppasi läkäriä ja hoitajaa ja yritin jokaiselle vuorotellen sanoa kuinka pelkään käynnistystä. Olin itkemässä melkein laitoshuoltajallekin tätä kamalaa kohtaloani kun tämä tyhjensi roskista. Sairaalan haju on pahin, se Hibitanen ja käsidesin huumaavaa sekoitus.

Sitten alkoi tapahtua. Vuoroon tuli ex-Tammisaari, joka aloitti duuninsa antamalla vyöhyketerapiaa. Hävetti, sillä olin käynnyt suihkussa viimeksi edellispäivänä ja jalkahikeni on pahempi ja varmasti syövyttävämpi mitä yhdenkään metsurin koko Uudellamaalla. Sain lisää neuloja, ei kuitenkaan supistanut mutta suunta oli oikea. Julistin taas jokaiselle huoneeseen tulevalle haluavani spinaalipuudutuksen ja heti ääneen nauravan vauvan. Yhtäkkiä ne olivat lyönneet käteeni kanyylin ja pelkäämäni oksitosiini alkoi tippua. Tästä ei ollut enää paluuta.

Kävelin pitkää käytävää edes takaisin vuotavat verkkokalsarit ja vaippa perseessä. Katselin ilmoitustaululla olevia pikkuisia sukkia, muutama kansalainen oli ehtinyt rääkäistä jo isänpäivän kunniaksi. Alkoi supistaa, pikku hiljaa. Kahden minuutin välein, ihan niin kuin edelliselläkin kerralla. Siinä on nainen sellaisten voimien vietävissä synnytyksen alkaessa ettei mikään hurrikaani vedä sille olotilalle pohjia. Vaikka tämä on nähty ja koettu kolmesti, vaikka kipu on voimistuva supistus supistukselta se odottava ja vatsaa kouriva onnentunne on käsinkoskeltava ja koukuttava. Siinä vaiheessa kun supistukset menevät ohi pienellä pysähtymisellä ja hymyllä jaksaa vielä ajatella kohdunsuuta kukkana, joka avautuu terälehti kerrallaan.

Nopeasti se eteni tälläkin kerralla. Supistukset tulivat kahden minuutin välein säännöllisesti ja olinkin yhtäkkiä neljä senttiä auki. En kehdannut enää rampata käytäviä sillä pelkäsin supistusta vastaanottaessani rentoutuvani liikaa ja päästäväni reiluja pieruja ihmisetn ilmoilla. Sen verran osasin hävetä ja lukkiuduin huoneeseen. Aloin valmistella spinaalipuudutuksen onnistumista ja manguin sitä joka kerta kun ovi kävi. Kipu oli siedettävää mutta pelkäsin että synnyttäisin vahingossa ilman sitä. Olin kuuluisa pahasta suustani, myös synnärillä ja pelkäsin itseäni enemmän mitä sitä ponnistamista ilman tuntoa. Käteeni lyötiin ilokaasumaski jota aloin hönkäillä supistusten käydessä päälle.

Tilanne jumittui viiteen senttiin miltei kahdeksi tunniksi. Rötkötin jumppapallon päällä hajareisin kroonikkovaippa pyllyn alla ja yritin käyttää ääntäni mahdollisemman siveästi. Siinä vaiheessa ajatus kohdunsuusta avautuvana kukkana vitutti ja mietin ääneen, miksi tähän hullun hommaan piti taas alkaa. Ne pihtasivat sitä puudutusta, nostivat sen sijaan tippaa ja huumori alkoi pikku hiljaa loppua. Laitoin miehelle viestiä että kolmeen mennessä syntyisi. Siitä tunnin päästä mies pelmahti huoneeseen kesken äänekkään supistuksen ja rentous oli tipotiessään. Tämä alkoi tuhdata johtojen kanssa ja ennen kuin seuraava supistus tuli soi huoneessa Billy Talent. Ja ne perkeleet eivät vieläkään antaneet puudutetta!

Kymmentä vaille kolme aloin olla jo tuskastunut. Ekaa kertaa supistukset tuntuivat niin kipeälle että piti ihan ääneen huutaa ja se perkeleen pikku apulainen vaan lisäsi tippaa. Oksitosiini ihan haisi huoneessa ja meinasin vääntää mielenosoitukseski raikuvat paskat mutta en jaksanut. Kätilö katsoi kymmenen kerran kohdunsuuta ja sanoi että edelleen viisi senttiä mutta nyt voitaisiin tilata puudutus. No kiitti saatana ja samalla tunsin että nyt se kakara tulee. Pitelin haaruksia ja sanoin että tämä lapsi syntyy nyt. Ei voi, justhan se oli viisi senttiä. Kampsein itseni sängylle ja karu totuus paljastui kätilöllekin kun verkkokalsarit saatiin pois. Nopeasti se alkoi viritellä hanskoja käteensä ja painoi tööttiä ja huoneessa alkoi tapahtua. Alkukantainen voima sai kroppani ponnistamaan vaikka yritin pidätellä kynsin hampain sitä vastaan. Kaksi ponnistusta, kaksi eläimellistä karjua ja lapsi luiskahti maailmaan. Syntymäaika 15.01.

Ihme se on joka kerta. Mikään ei voita sitä tunnetta kun lämmin ja niljakas tummasilmäinen ihminen nostetaan paidan alle. Varpaita kymmenen ja väristä yhdeksän, isänpäivälahjoista parhain ja uniikein on nyt annettu. Olen täynnä suurinta kiitollisuutta ja nöyryyttä ja helvetin onnellinen että se on nyt ohitse.

Pikkuinen tyttö syntyi melkein kuukautta ennen itsenäisyyspäivää mutta isä ehti synnytykseen ja äiti synnytti luomuna. Äiti viihtyi sairaalassa yhden yön ja söi niin paljon sairaalakaapin ruokaa kun ehti ja kehtasi. Tyttö kellastui kolmen päivän iässä ja joutui vuorokaudeksi lampun alle. Tyttö kellastui uudestaan 12 päivän iässä ja joutui lasten osastolle sadistihoitsujen hoiviin 70-luvun tunnelmiin viideksi päiväksi. Eka kuukausi oli kaikkea muuta kuin onnea ja ihanaa vauvan tuoksua. Äiti oli seota vauvaa tarkkaillessa ja maitoa pumpatessa. Vauva oli heikko syömään rintaa ja äiti joutui antamaan maidon pullosta. Äiti valvoi usein vielä seitsemältä aamulla kun vauva ei suostunut nukkumaan makuultaan. Äidin psyyke oli hauras kuin lapsen iho, huoli omasta lapsesta on pahinta mitä on. Mutta siitäkin selvittiin.

Pikkuinen tyttö painaa yli kahdeksan kiloa ja nauraa ja hymyilee kaikelle. Tyttö syö pelkkää tissiä ja hauraudesta ei ole enää tietoakaan. Alku oli raskas mutta palkinto tietenkin se parhain kaikista. Ja jokin hullu ja täysin epäinhimmillinen minussa muistelee synnytystä lämmöllä. Jekyll ja Hyde minussanauravat kilpaa.

Toiset äidit lähtevät Big Brotheriin, toiset synnyttämään

Olin kirjoittanut tämän tekstin syyskuussa ja julkaissutkin sen mutta jostain syystä poistin sen melko saman tien. Julkaistaan nyt uudelleen vintagea, tässä saatte samalla lämmittelyä ja esimakua aiheesta "synnytys isänpäivänä 2011."


Ala-asteaikainen ystäväni lanseerasi aikoinaan tapposloganin: " Mä synnyin yksin, mä sammun yksin, mä kuolen yksin". Tämä viisaus turahti joskus sata vuotta sitten Karjaan urheiluhallin märässä ja mutaisessa takamettässä ystäväni tietoisuuteen kun valkoherukka-Aurora oli kihahtanut päähän pommin lailla ja kun runokirjassa luki tulevaisuuden olevan vielä joukko epämääräisiä unelmia. Unelmat ovat menneitä ja osa nähtyjä, Auroraa join joskus kolmikymppisenä puolivahingossa mutta sloganin sanoma on edelleen iskemätön.

Syntymä on ihme joka kerta, on kyse sitten leppäkertusta tai kunkinkaan kersasta. Kivikaudella naiset synnyttivät jalkaa nostamalla kivenkoloon, keskiajalla peltotöiden ruokapausilla kyntövuoron vaihtuessa ja sitä rataa. Sota-ajan lapset pullautettiin saunaan ja kastettiin Raijaksi tai Markuksi,70-luvulla äitimme sidottiin sänkyihin ja sadistiset kätilöt kiduttivat myös lapsia antamalla heidät ruokittaviksi neljän tunnin välein ja 90-luvulla oltiin tukka tötteröllä ja silmäluomet liiloina myös epiduraalipumppu persuksissa. Itse olen synnyttänyt vain 2000-luvulla ja edelleen se sattuu ihan saatanasti.

Synnytyksestä on tullut myös perheen juttu johon otetaan mukaan parhaimmassa tapauksessa myös kummit ja kaimat isien ja tätien lisäksi. Perhekeskeisyys on kova juttu, itsekin diggailen sitä vaikka naapurit eivät tuota ainakaan allekirjoita kun joutuvat kuuntelemaan uhoa ja huutoa päivät pitkät. Olen raahannut synnärille joka kerta mukaan kassillisen cd-levyjä, sekä mieheni. Tällä kertaa tämä perinne katkeaa sillä joudun jättämään miehen kotiin sillä TYKS:n eivät ole tervetulleita lapset eikä koira, eivät edes doulan tai tukihenkilön muodossa. Jännityksellä odotan miten saan rämpättyä "Let it ben" päälle kun h-hetki koittaa, se kun on ollut miehen tärkein tehtävä kolmesti aiemmin.

Tottakai hirvittää lähteä sairaalaan yksin mutta kotisynnytys on liian duudsonia jopa minunlaiselleni paskiaiselle. Olen psyykannut itseäni ajattelemalla niitä Aulikkeja ja Marttoja, joiden miehet ovat jäänneet rintamalle jo kuukausia aiemmin ja jotka huutamatta ja rystyset valkoisina pommien iskiessä kartanolle ovat ponnistelleet suurta ikäluokkaa epätoivon ja hämmennyksen maailmaan. Tuskinpa Afrikan äiditkään kovin medikalisoituneita ovat, ja silti heitä on kuin pipoa. Itse saan vartissa alakropan puutuneeksi ja kädestä ehtii pitämään varmasti joku ylipätevä opiskelijakin hädän tullessa, Let it been voi ladata johonkin korvalla pidettävään kaukosäätimeen.

Emme ole varmastikaan ainoa perhe jolla ei ole edes sitä vittumaista anoppia saatikka niitä kummin kaimoja, jotka tarjoutuisivat puolipakolla hoitamaan lapsia. Slogan on niin iskostunut selkäytimeen ja yksin selvitymisestä on ollut tavaramerkki. Viimeksi eilen kyselin varovasti naapurilta, että onko minusta tullut äiti joka ratsastaa pelkästään selvitymisellään. Eihän tämän elämän pidä pelkkää selviytymistä olla, myös tanssia ja naurua ja sitä perhekeskeisyyttä. On silti ihan riittävän hyvää vanhemmuutta tarjota lapselle äiti ja isä ja karkkipussi lauantaisin, ei siinä mitään kummin kaimoja tarvita vaikka niitä välillä ikävöisikin. Kyllä tässä savotassa yksin synnyttämisestäkin pitää vain ottaa ilo irti ja lakata valittamasta siitä oman ajan puutteesta. Pääsenpä ekaa kertaa yli kahteen vuoteen yksin (no, melkein yksin) yöksi pois kotoa ja saan valmiit ruuat ja olla luvalla ruma ja turpea ja käyttää kemmaisten pyjamaa.

Toivottavasti lapsi ei saa traumoja siitä kun isä ei ole tekemässä kömpelöitä ensipesuja ja asentamassa piuhoja kameroihin ja soittimiin. Toivottavasti tästä ei aleta vaatia erillisperintöjä tai kipukorvauksia ja toivottavasti pysyn järjissäni ilman sitä lämmintä ja isoa turvallisuuden kouraa. Nykyajan naiset ovat moderneja ja itsenäisiä kaikenpystyviä ihmekoneita jotka tarvitsevat miestä lähinnä siihen kädestä kiinni pitämiseen. Big Brotheriin menevät neljän lapsen äidit ja yksinhuoltajat, jotka kertovat ansainneensa oman ajan vihdoinkin. Siellä valvovien kameroiden alla on turvallista sammua- yksin, elää omaa modernia elämää ja näyttää esimerkkiä myös kaltaisilleni vellihousuille, jotka eivät ole jättäneet kaksivuotiastaan muille puolta päivää pidemmäksi. En nyt tiedä, kumman puolesta olisin enemmän surullinen, itseni vai BB-Mirkun.

Olen suunnitellut synnyttäväni itsenäisyyspäivänä sillä silloin miehen ei tarvitse olla töistä pois. Olen myös tilannut alle 4,5 kg:n lapsen sillä haluan kotiin poliklinisesti pesimään heti kun mahdollista. Voi kun kaikki menisi hyvin ja kotona saataisiin pidettyä jokainen ruuassa ja juomassa. Onneksi BB tulee vielä joulukuussakin joten ihan yksin en sairaalaan joudu lähtemään. Ja jos tiukka paikka tulee, voi mies jättää auton lapsineen ja koirineen TYKS:n parkkipaikalle käymään, dvd-levyn aikana ehtii varmasti synnyttelemäänkin kun pistää hösseliksi.

Muuttolaatikon näköinen perse. Ja muita tyhjänpäiväisyyksiä hautomosta.

Naapuri kysyi, millä viikolla olen ja sanoin kirkkain silmin että viikolla 27. Kävin laskemassa netistä oikeat viikot ja niitä oli lähemmäs 30, ihmekkös tuo jos sain hieman säälivää silmää. Raskaus alkaa olla taas siinä pisteessä jolloin perse näyttää reunoista kirraavalta muuttolaatikolta ja vetääkin varmasti sen sata litraa. Ja ketä saan syyttää tästä? Paavo Väyrysen ainaista comebackia vai heikkoja hermoja, kaikkien hivenaineiden puutosta vaiko sokerimössön pehmentämää päätäni? Isoon ja pehmeään syliin mahtuisi vähintään tusina kakaraa mutta raskauden ollessa tässä pisteessä huolin siihen hädin tuskin omani.

Olen muutenkin mitä häijyin ja pahsauisin akka vaikka lihavien valehdellaan olevan leppoisia. Miten luontoäiti selittää jatkuvan hampaiden kiristelyn, rumien sanojen runomaisen käytön ja päivästä toiseen toistuvat uhkailut ja kiristykset? Lapsiraukat ja miesrukka, säälisin melkein heitä jos jaksaisin. Raskaus suitsuttaa mitä lempeimmän ja leppoisemmankin naisen sekunnissa sellaisen raivon ja kiukun tilaan johon verrattuna Big Brotherin tai moottorisahamurhaajan metkut tuntuvat lähinnä vauvojen leikeiltä, sellaisten vauvojen jotka vain syövät ja nukkuvat. Olen kävelevä hormoonipommi jonka sytytyslanka kytee koko ajan.

Jollain perverssillä tavalla silti toivon ettei tämä olisi viimeinen kerta, kelatkaa sitä! Kotona on kivaa kun siivooja siistii nurkat ja kun edellisen päivän ruuat ovat mikroa vailla valmiita. On kivaa kun ei tarvitse juosta kello kaulassa työpaikan ja hoitopaikan väliä ja saa pukeutua joka päivä verkkareihin ja meikkaamiseksi riittää viiva tai kaksi vuosi sitten päiväyksen nähnyttä peitepukkoa. Riittää kun on läsnä eikä tarvitse mennä minnekään, kun ei ole pakko.

Kotiäitiys ja raskaus ovat 24/7 duuneja jotka pistäisin ceeveehen jos joskus joku urpo minulta sellaista kysyisi. Kirjoittelen posket hehkuen nettiaddresseja lapsinlisien ja hoitotukien puolesta, en ole subjektiivisen päivähoito-oikeuden kannattaja sillä minulle tekee tiukkaa saada mukula kahdesti viikossa kerhoon ja takaisin, puhun huutamalla jotta kaikki tajuavat että olen kotona ja äiti, kotiäiti. Olen ylpeä työstäni vaikka se vituttaa välillä enemmän mitä lämmittää mutta tuskinpa se nyt Paavo Väyryselläkään pelkkää ripaskan tanssimista ja vodkan juontia joka päivä on. Ihailen kymmenen lapsen äitejä, jotka ovat olleet hellan ja kakrun välissä viimeiset 20 vuotta mutta en tajua miten he kestävät ja tekevät sen. Omalla kohdalla savottaa ei ole kuin muutama vuosi takana ja eiköhän niitä vuosia vielä edessäkin ole.

Kotiäidin viikonloppu huipentuu perjantaisaunaan ja kylmään bisseen (toim. huom. Nikolaita tietenin). Onneksi  perjantaisinkin tulee Big Brother ja Pikku Kakkosen gimmat jaksavat ilmeillä ja lyödä leikkiä myös viikonloppuaamuisin. Kaurapuuuron voi tehdä myös maitoon lauantaiaamuna, jos osaisi ja viitsisi. Samuli Putrokin sanoo että Elämä on juhla, Pirkka julistaa arjen olevan juhlaa. Ota siitä nyt sitten tolkkua.

Äitiyden heimokartta (ei tosikoille)

Naiset jakautuvat mielellään kuppikuntiin jo hiekkalaatikolta lähtien. Siinä missä pojankollit mennä paukuttavat nallipyssyt laulaen samassa laumassa kollektiivisesti mölisten ja huutaen, tekevät tytöt leirejä milloin minkäkin syyn varjolla. "Ooksä" saattaa kysyä viisivuotiaan kaveri jo ovelta johon tyttö heittää "Oon mutt ooksä". Tällä varmistetaan ettei leiriin oteta vapaamatkustajia vaikka jo kymmenen minuutin kuluttua saattaa kokoonpano olla jo täysin eri ja löydät lapsesi aivan eri pihalta aivan eri tytön kanssa, minne tämä oli alunperin menossa.

Myöhemmin tytöt pariutuvat melkein aviollisen suhteen tasolle. Kouluikäiset tyttöset istuvat mukisematta vessassa kaverina vaikka toiselta tulisikin iso ja täydentävät toistensa lauseita, jos sovittuun tarinaan tulee puutekohtia. He haluavat samanlaiset lenkkarit ja Nomination-palat, silti he ymmärtävät valita erit ihastuksen kohteet sopimalla keheen kulloinkin ovat pihkassa (pardon mua, minulla ei ole aavistustakaan miten 2011 sanotaan tuo asia). He kävelevät käsi kädessä ja kikattavat samoille typerille pikku-kalle-vitseille, he harrastavat samoja asioita ja jäävät odottamaan koulun jälkeen mikäli toinen on saannut muikkaria.

Olen itsekin istunut vessassa aikuisiällä kaverin kanssa mutta usein olen ollut päihtyneessä tilassa ja viime kerrastakin on aivan liian pitkä aika. Huomaan tulevani kiukkuiseksi mikäli en saa päivittäistä juoruilukiintiötä täyteen ja huomaan kadehtivani naapurin imetyspaitaa, jos omassa kaapissa ei roiku jo samanlaista. Olen jakanut heimosiskoni eri leireihin joihin kategoroin heidät liiankin helposti, varsinkin jos ensivaikutelma on tarpeeksi väkevä. Kuppikunnissa on toki alajaostoja ja osa niistä on kärjistettyjä piirteitä mutta mikään muu ei paranna kuivaa ja väsynyttä mieltä kuin toisten arvostelu.

Ensimmäisessä heimossa ovat ministeriäidit. Nämä mammat ajavat korkokengät kopisten ja liituraidat ojossa perhekerhon pihaan ja ovat aina yhtä tyyliteltyjä, mitä Talouselämän kannessa olevat daamit. He aloittavat lauseen sanoilla "Meillä toimistolla" vaikka kertoisivat paskaperseen pesemisestä ja näpyttävät kiireisen näköisinä otsaryppy suorana virkameilejä kommunikaattorilla. Nämä äidit hoitavat yhdellä kädellä uran ja perheen ja lisäksi heidän lapsensa käyttäytyvät kauniisti, ovat nätisti puettuja ja muutenkin esimerkillisen hyviä raha-asioissa.

Toisessa leirissä majailevat suorittajaäidit (täydelliset naiset). Heidän päänsä sisällä on nin tehokas järjestelmä, johon verrattuna Passeli-ohjelma vastaa tehoiltaan vanhan hiiren vaimeaa pierua. Heillä on selvät sävelet kaikesta, heillä on vastaus joka kysymykseen ja ikinä he eivät seiso tumput suorina. Suorittajat kulkevat maripaidat päällä luonnollisen kauniina ja näyttävät nelikymppisinä yhtä nuorilta mitä 15 vuotta aikaisemmin. He ovat hoitaneet maripaidankin niin hyvin ohjeiden mukaisesti, että sekin on sama mitä 15 vuotta sitten. Nämä äidit eivät tee virheitä ja eivät tunne sanaa luppoaika. He hoitavat kodin ja lapset ja tekevät suositusten mukaan ruuat, hoitelevat miehen, hoitavat itsensä ja osallistuvat kaikkeen. Suorittajat ovat kovia luita vanhempainyhdistyksissä ja heidän kanssa ei ole hyvä joutua riitoihin. Heidän lapsensa ovat näsäviisaita, kaikkitietäviä pedantteja pikupirulaisia, jotka lyövät sinut kuusi nolla niin sadalla metrillä kuin Kimblessäkin.

Suorittajien vastakohtaleirissä bunkkaavat boheemit mammat. Heillä on tukka usein harjaamatta ja he saattavat käyttää koko perhe yhtä ja samaa hammasharjaa. Boheemit ovat hippien jälkeläisiä ja he rakastavat kaikkia ja hyväksyvät kaiken. Heille tärkeintä on onnellisuus ja luovouus ja huomaat kadehtivasi heidän rentoa otetta, sillä se näkyy kaikessa. He viis veisaavat mitä naapurit ajattelevat mutta tarjoavat lapsilleen silti kaiken mitä Sinkkonen suosittelee. Heillä on aikaa ja ideoita, he jaksavat askarrella ja juosta piiloleikkejä tuntikausia lasten kanssa. Boheemien lapset ovat usein joko pikkuaikuisia jotka puhuvat termeillä, joita olet kuullut viimeksi pääsykokeissa tai sitten pikkuisia peppejä, jotka mennä tohottavat samat villasukat jalassa kesät talvet.

HC-hörhöt ovat boheemien kanssa melko samaa maata. Nämä äidit ovat valinneet luonnonmukaisuuden ja lapsentahtisuuden tekemättä valintaa, he tekevät kaiken luonnostaan, oli kyse sitten lapsesta tai paskasta. HC-hörhöt asuvat yhdyskunnissa tai tönöissä, joihin käy sisälle tuuli. He poimivat puolukoita ja tekevät itse vaatteensa, joskus joku vauvaehden toimittaja saa huijatuksi HC:n haastatteluun, josta puhutaan pitkään eri kuppikunnissa. Nämä pitävät lasta lähellään, syövät istukan ja kuuntelevat vaistojansa oli kyse sitten sääennustuksesta tai totuudesta ja tehtävästä. He eivät tunne sanaa suositus. HC:t ovat melko hiljainen ryhmä sillä heidän ei tarvitse julistaa omia valintojansa niiden itsestäänselvyyden takia. Heidän lapsensa ovat joko tosi taviksia kasin oppilaita, mikäli koulua käyvät tai sitten rintanappeihin verhoutuneita maiharihemmoja, joista kuiskutellaan ja supatellaan.

Wanna be-hörhöt kirjoittavat nettifoorumeille olevansa hörhöjä ja jakavat aggressiivisesti ideologiaansa tavismutseille. He kestoilevat, kuppeilevat, vittuilevat ja syövät luomua lähiruokaa. He ovat aina äänessä ja tulevat neuvolaan STM:n sivuilta kopioitu pumaska kainalossa valmiina taistelemaan imetyssuositusten puolesta. He halveksivat Libero-kerhon lahjuksiin puettuja lapsia ja ovat valmiita nostamaan korvikekoodia rikkovan kauppiaan seinälle vaikka Nestlen hymynaamoilla. Wanna beet ovat usein yhden lapsen äitejä ja uskaltavat mennä neuvomaan kuuden lapsen äitiä, koska netissä sanottiin niin. He kasvattavat lapsensa tasa-arvoisiksi yksilöiksi ja tuntevat suurta myötähäpeää, mikäli joku torvi pukee omansa vaaleanpunaiseen. Wanna be:n lapsi on joko suutaan soittava kiusanhenki tai nurkassa viihtyvä hiirulainen, joka ei muista äitinsä nimeä tätä kysyttäessä.

Suuri kuppikunta muodostuu tavismutseista. Tavismutsit tekevät asiat kuten ennen on tehty tai kuten heille neuvotaan ja ovat valintoihinsa tyytyväisiä. He istuvat hiekkalaatikolla samat kuoripuvut päällä mitä lapsensa ja keskustelevat neutraaleista asioista neutraalin sävyyn. He eivät kyseenalaista eivätkä vittuile, he kuuntelevat farmariautossa Lauri Tähkää ja haaveilevat talven Kanarian reissusta. He tekevät suositusten mukaista ruokaa, suosituksen mukaisen määrän lapsia ja hankkivat kultaisen noutajan ja kesämökin, koska naapureillakin on. Tavikset tulevat toimeen kaikkien kanssa vaikka eivät kaikkia ymmärrä.Tavislapset ovat myös taviksia tai sitten niitä rasittavia häiriköitä ja huomionhakuisia pikkunatseja.

Tavismutsien alajaostona toimii lähiömutsit eli asennemutsit. Nämä daamit kulkevat asenne-teepaitoihin ja Crocseihin pukeutuneina kesät talvet ja ajavat kymmenen vuotta vanhaa sedania, jossa pumppaa Tauski. Asennemutsit ovat rivoja suustansa ja sanovat asiat nin kuin ne ovat, tai ainakin kovasti puhuvat sanovansa. He harrastavat karaokea ja asuntovaunulla ajoa ja tekevt vuosittain matkan Tuuriin. Heidän unelmansa on päästä reality-ohjelmaan ja he nauhoittavat Big Brotheria 24/7:a boksille, jos eivät ole töllön ääressä. Nämä äidit ovat suoraselkäisiä naisia, he eivät pelkää mitän ja osaavat vaihtaa auton renkaan siinä missä miehetkin. Silti he tykkäävät pukeutua naisellisesti ja pitävät tasa-arvoa hippien hapatuksena. Asennemutsit määräävät perheessä kaapin paikan, heitä eivät tunne sanaa kyseenalaistaminen. Asennekersat ovat usein räväköitä jokapaikan höyliä ja tietävät tarkkaan, mikä on milloinkin in tai out. Heillä on hyvä itsetunto ja monta paria Crocseja. Heidän paidassa lukee "Minulle ei vittuilla".

Itse haluaisin olla ministeriäidin, boheemin ja suorittajaäidin sekoitus mutta ikävä kyllä taannun usein wanna been ja asennemutsin saappaisiin vaikka tavismutseilu riittäisi ihan hyvin. Onneksi nämä heimot ovat varsin sekottuvaisia (haluaisin niin kirjoittaa tähän homo- taio heterogeeninen mutta minä taulapää-mutsi en tiedä kumpi olisi oikea termi) ja välillä tiedät jo aamulla sängystä ylös kammetessa, onko tänään HC vai paskispäivä. Rikkautta on jakaa ja antaa, samoin ottaa ja tinkiä, myös näissä heimoasioissa. Onneksi hiekkalaatikolla istuu nykyisin myös niitä isejä, jos kuppikuntiin ei ihan joka aamu jaksa alkaa yrittää. Ja onneksi, oi onneksi joku hönö on joskus lanseerannut tuon lohduttavan, epäuskottavan  sloganin, Jokainen äiti on paras äiti omalle lapselleen. Eli ei hätä, olet sitten paskis tai hippi, olet äiti kuitenkin.

Saatanan kone (Kotiäiti on äiti)

Kauhun hetket muuttuivat ihan todelliseksi helvetiksi kun oma läppäri ei sitten enää yhtenä aamuna auennutkaan. Ruotsin ihme, karvaperseinen koiranpentumme oli järsinyt laturin päästä sen verran ettei laite enää toiminnut ja ihmettelen kovasti, ettei tursake saannut edes pientä sähköiskua Pawlowin nimissä. Siitä alkoivat raastavat itkun ja raivon päivät, nettiaddikti sai tuntea nahoissaan todella, miltä pahat viekkarit tuntuvat. Kaksivuotias on ominut Ipadin ja välillä lahjonnan ja kiristyksen avulla sain muutaman rivin näpyttää sinne tänne ja lukea uusimmat updatet vessassa piilossa. Esikoinen sai oman koneen synttärilahjaksi mutta en hennonnut tätä tytöltä ryöstää kun tämä laitteen melkein iltaisin peittelee viereensä. Miehen koneet ovat lukkojen takana ja mikään saatanan kaukosäädin ei edes puolitanut riippuvuuden aiheuttamaa fyysistä tuskaa vakka niitäkin on rivissä toistakymmentä kirjahyllyn päällä.

Onneksi kuitenkin eilen sain oman juhtani takaisin, ladattuna ja ehjänä. Voi sitä onnen tunnetta kun sain taas näpytellä kantoliinat ja Meandit rivissä sohvalla miehen ja pojan kanssa, tsekkailla uusimmat juorut ja updeitata urakalla. Kuin joulu olisi tullut, niin ihanaa on antaa addiktion taas päästä valloilleen ja tunkeutua jokaiseen uinuvaan pöhöttyneeseen soluun ravistelemaan niitä kuulolle. Hei, olen Nina, olen nettiaddikti.

Netissä notkumisen vähenemisen takia ehdin keskittyä muutaman päivän liiankin hyvin perheeni tekemisiin. Mikään kanaemo en myönnä olevani, meillä tuoksuu pullan sijasta lähinnä paskan makuinen einesruoka ja esiliinaa olen pitänyt viimeksi joskus köksän tunnilla noin sata vuotta sitten. Silti huomaan aika ajoin puuttuvani näiden muiden täällä pyörivien tekemisiin ehkä liiankin perusteellisesti ja ihmettelen ettei kukaan ole koskaan sanout että "anna jo olla", "mitä se sulle kuuluu" tai "lopeta". Esikoinen tosin kysyi että koska menen töihin joka voidaan luokitella lievän tympääntymisen merkiksi.

Pukisin lapseni ja miehenkin sävy sävyyn Meandin vaatteisiin jos nämä kaikki olisivat siihen yhtä suostuvaisia kuin kaksi nuorinta. Tunnen suurta tuskaa ja hampaita kiristelen väkisinkin kun nämä kaksi vanhinta eivät korvaansa lotkauta perhekuoseille tai edes saman sävyisille vaatteille. Toki mies käyttää kokoa XXL enkä nyt itsekään häntä kovin vakavasti ottaisi jos lähettäisin hänet aamulla töihin kärpässienet ja  velourjoogat päällä. Kuitenkin olin antamassa hänelle ohjeita melkein lappu kädessä kun tämä lähti viikonloppuna viihteelle. Näitä olivat:  Laita paita päälle jos tulee kylmä, Muista syödä ennen kuin juot, Älä juo sekaisin ja ota kossua vasta sitten jos kaljat loppuvat, Älä mene nukkumaan puskaan, Älä puhu vieraille ja tietenkin: Käyttäydy hyvin. Oli taas näin lähellä ettenkö olisi kirjajannut näitä paperille ylös ja laittanut hakaneulalla kiinni takinpielukseen.

Lapset ovat jo niin aivopestyjä etteivät raukat itsekään tajua vaatia parempaa. Lataan niille aamuisin vaatepinot vierekkäin portaalle, pakotan heidät joka aamu ja ilta samoihin puuduttaviin rutiineihin hammaspesuista ja puuroista lähtien ja en korvaani lotkauta vastarinnalle, jollei tämä tule ihan puskista. Esikoinen on jo sen verran vanha että tajuaa myös hyötykäyttää asemaansa ja joka toinen päivä vähintään yllätän itseni tekemästä tytölle ja hänen kavereilleen eväsleipää ja mehua. Ja sitten ihmetellään kin nykyajan lapset eivät osaa kuoria perunoita tai käyttä kotiavaimia, ei se minun syytäni ole ainakaan, ei yhtään!

Itsenäisyys ja omatoimisuus ovat ihailtavaa lapsenkin osalta mutta mitä tehdä kun äiti haluaa olla perheen ainoa addikti ja sopankeittäjä? Onneksi aina välillä Perhe-lehden päsmärit neuvovat antamaan myöden ja nämä artikellit luenkin välillä päivittäin, kun en jaksaisi miettiä heti aamusta kuoseja. Tiukkaa tekee silti huomata että lapset pärjäävät ilman minuakin ja jopa nauttivat siitä. Onneksi perheen miehet eivät selviäisi ilman äidin ohjeita ja viisautta, jokin roti sentään kotiäidilläkin!

Marttyyrin manifesti

Joskus on päiviä jolloin oli virhe nousta sängystä naama norsun v*tulla ja mieli mustana sillä silloin löytyy aina joku, joka nokittaa. Marttyyrihommat eivät ole mitään amatööripuuhastelua vaan ne vaativat pitkäkestoista treeniä, sitkeyttä ja tahtoa. Äitiys antaa jo kivasti lisää uskottavuutta ja pelikestävyyttä tässä lajissa, tosin mikään pikapassi onneen sekään ei ole.

Marttyyriksi opiskelun voi aloittaa ihan perustarpeista ja niiden tyydyttämisestä. Saat kivasti pisteitä valvottuasi viikon, lisäuskottavuutta tuo mustat silmänaluset, sekainen tukka ja likaiset vaatteet. Muista kuitenkin ruokkia ja lapset ja pukea ne viimeisen päälle perhekerhoon mennessäsi sillä se jos mikä herättää kunnioitusta. "Kattokaa, tossa on äiti joka ajattelee vain lapsiaan!" on ehkä parasta suolaa kilpailijoiden haavoihin ja juoksevaa hunajaa väsymyksestä kuivuneeseen kurkkuusi. Toki valvomisella pitää olla jokin muu syy kuin kahdenkeskeinen aika miehen kanssa (mitä se ikinä onkaan) tai telkkari.  Parhaimpia syitä lienee  lasten sairastaminen (mielellään jokainen lapsi kipeänä, mielellään sellaisessa taudissa joka vaattii jatkuvaa ramppaamista, hyssyttelyä ja kävelyä, mielellään sellainen tauti joka kestää jo yhdelä lapsella sen viikon ja tulee jokaiselle lapselle vuorotellen). Säälipisteitä voi saada omasta sairastumisesta tai vaikkapa raskaudesta, jos sen osaa kääntää marttyyrivaihteelle ja jolloin jokainen hetki elossa on yhtä helvettiä.

Ruoka on myös asia josta saa kivasti kriisiä aikaan, varsinkin jo on allergikko. Perhekerhoon mentäessä kannattaa varustautua kymmenin eri minigrip-pussein ja kutinasalvoin ja olla koko ajan kärppänä lapsen perässä, ettei se vaan saa anafylaktiaa lattialla kontatessa. Allergiat ovat siitä kiitollisia että valvottavat myös useasti öisin eli pisteitä suorastaan ropisee. Allergiaan liittyy myös useasti imetysdieetti joka äärimmilleen vietynä voi tarkoittaa sitä, että saa syödä teen ja sympatian lisäksi pelkää vadelmaa ja vasikkaa ja tämä jos mikä herättää sääliä, epäuskoa ja jopa vihaa kanssasiskoissa. "Ajatella, noin pieni/iso äiti ja syö pelkkää vadelmaa ja jaksaa silti imettää noin". Sankaraiäitiainesta, kyllä. Ruualla ja sen tekemiselä voi myös hyvin brassailla. Muiden tusinamutsien jonottaessa mcmättöä, voit kattaa juuri keitetyt ja omin käsin kuoritut vihannekset, kanat ja maitotetrat siihen viereen desifioituasi ensin pöydän ja lapsesi. Toki on tärkeää muistaa sanoa että heräsit aamulla viideltä tekemään itse niitä lisäaineettomia luomukanamakkaroita. Hyvä olisi mainita myös ruokailuympyrästä, sen orjallisesta noudattamisesta, tuoreesta kotimaisesta lähiruuasta ja siitä että teet ihan kaiken ihan itse. Paha rasti, TO-DEL-LA-KIN!

Ruuan ja unen lisäksi perhekerhossa puhutaan paljon omasta ajasta. Sankareita ovat he, joilla sitä ei ole. Bonuspisteitä saat, jos miehesi on yrittäjä joka tekee ympäripyöreää ja lähes jumalolento olet, jos olet yksinhuoltaja ja yrittäjä joka kuitenin on hoitovapaalla ja kituuttaa joka ropoa jotta saisi olla vain lastensa kanssa. Isovahmpien ja auttavan käden puuttuminen ovat avainsanoja tässä kurjuuskategoriassa loistamiselle. Nämä äidit laskevat kahden käden sormilla vuosia siitä, jolloin kävivät yksin ilman lapsia viimeksi jossain muualla kuin vessassa ja odottavat jo kampa kädessä eläkepäiviä. He sovittavat elämänsä lapsen ehdoilla tapahtuvaksi sirkukseksi, jolloin oma aika on aamupaskalla istumista jos herää riittävän aikaisin ja muistaa laittaa oven perässään lukkoon. He uhrautuvat, joustavat ja venyvät epäinhimmillisiin suorituksiin. Heille on turha marista vittumaisesta anopista tai siitä, että kampaaja-aikaa jouduttiin siirtämään.

Itse loistan ekassa ja vikassa kategoriassa vaihtelevasta melko kiitettävään suoritukseen. Toki valvon pääsääntöisesti kuuta tai jotain jonninjoutavaa miettien mutta valvon silti ja paljon. Olen myös melko hyvä lapsentahti-mutsi, sillä mieheni on yrittäjä ja auttavat kädet puuttuvat. Näillä saan viritettyä itseni välillä sellaiseen melkein itseänikin pelottavaan tilaan jolloin kruunu loistaa naapuripitäjään asti. Ja jos jumalauta yksikään mies sinä aikana tulee sanomaan että on käynnt armeijan on hengen lähtö lähellä!

Helmee ja painajaisia Ikeassa

Tälläisen päivän päätteeksi ei oikeastaan voi kuin itkeä tai nauraa, jos vielä jaksaa. Helmee, kuten skootteripimut kuuluvat hokevan vaikka toinen astuisi korkokengällänsä koiranpaskaan mutta onhan se sitäkin, ainakin muiden mielestä.

Helmi-päivän saa kivasti käyntiin nukkumalla noin kolmen tunnin yöunet ja nekin mielellään pätkissä. Yö meni käännellessä ryhävalaan kokoista persettä ja melonimahaa puolelta toiselle, odottaen että aikaa on mennyt  niin paljon että voin käydä taas vessassa ja pitämällä silmiä väkisin kiinni kun aamu alkaa tulla  julkeasti sisälle. Siihen saakka tapahtunutta: kaikki kuluvan vuoden puolella kuolleet julkkikset listattu, Tuksun viimeisimmät lööpit muisteltu, seuraavan viikon ruokalistaa ajateltu ahdistuneena, kaikki kivat tyttöjen ja poikien nimet käyty läpi, kaikki siistit koiran nimet tsekattu, Meandi-tilaus muisteltu hymyssä suin, ja vielä viimeisenä unipommina pohdittu, miksi Olli Lindholm jatkaa ja Amy Winehouse ei. Viimein kun ihana raskas horros on kaatua päälle kuin rekkalastillinen nohkeaa lunta, alkaa lapsi vieressä kitistä. Vessaan, Rennietä ja sama ralli alusta.

Aamulla sitten kampean väsyneen mieleni ja uupuneen kroppani keittiöön, jossa en saa syödä mitään. Jopa koiran ruoka tuoksuu hyvältä, helvetin laiska koira kehtaa syödä istualtaan ja  vielä  jättää muutaman murun kipon pohjalle. Onneksi reitti terveyskukseen on lyhyt ja piikkiä isketään suoneen ennen kuin ehdin päiväätä sanoa. Ainoa huono on se etten saa mahani täyteen sitä sokerivettä vaan pihistellyn mukillisen. Siitä tulee vaan kiukku. Kahden tunnin päästä mennään jo satasta kohti Ikeaa jossa syön tärisevin käsin nälkääni kaksi hodaria, minuutissa. Ihana hiilaripöhnä hiipii sormiin saakka, voi kun saisi hetkeksi itseni kellistää sultanille lepäämään. Nyt nimittäin nukuttaisi.

Haastavin osasto on keittiövälineet jonka läpi on juostava ja valehdella vaikka tikkarista, jollei muu auta. Makarooniksi vetävä kaksivuotias on yllättävän raskas kantaa kun se ryhävalaan kokoinen persekin painaa varmasti samanverran ja sydämet hakkaavat kauhusta ja vitutuksesta, sekä äidillä että pojalla. Onneksi kympillä saa lihapullaa navan täyteen, mietin miten monta ateriaa kehtaan pyytää kun syömämiehiä on kolme. Päädyn neljään sillä vatsassani vaditaan myös ruokaa, huuto kuuluu melkein kassalle saakka. Lapsille ei tule aterian jälkeen hiilaripöhnää, päivastoin. Ne saavat jostain jonkun ruotsalaisen pirun riivaamaa energiaa joka laittaa ne huutamaan, juoksemaan ympyrää ja heittelemään tavaroita ja toisiaan. Saamme osaanottavia ja kiukkuisia katseita, uhkailen narkkarikäsin kakaroita olemaan vaiti ja pakkaan kastikkeenjämiä roskikseen. Vielä viimeiset juoksut lasihyllyjen läpi helinän helkkyessä korvissa, kakarat autoon ja satasta pitkin baanaa.

Olen ansainut kunnon päiväunet mutta poikani on eri mieltä. Naamaa nykii ja päässä humisee unen puute, suklaakin on loppu.Onneksi koululaisella oli ollut kiva päivä, rötöstän ja kiroan Tiimarin muoveilla matikan kirjaa joihin jää rumia runtuja. Viisivuotias kertoo kaverilleen suurin silmin ettei äiti itkenyt yhtään kun sitä pistettiin monta kertaa, nisti mikä nisti.

Iltaa kohden alan taas piristyä ja väsmys on tipotiessään. Hiphei, kohti uusia seikkailuja ja hyviä unia! Neuvolasta saadussa läpyskässä lukee että näillä viikolla näet paljon unia, kannattaa kirjata ne ylös heti aamulla kun heräät sillä unia on PALJON. Libero-kerhokin vittuilee, miten helmee se voi olla!

Pyhä, pimeä lehmä

Raskaana olevat naiset ovat yhtäaikaa sekä pyhiä että pimeää sektoria. Heillä on oikeus valittaa vaikka peräpukamista kaupan kassalle, jos tämä sattuu vointeja kysymään ja siinä ei ole mitään ihmeellistä, päinvastoin. Raskaana olevat naiset saavat vaappua kuin ankat raskausviikolta viisi lähtien ja pyytää lähimmäistä nostamaan maahan tippuneet tavarat ilman sitä erillistä pyyntöä. He saavat ähkiä, voivotella, siunailla, tuskastua, kiukuta, itkeä ja nauraa vaikka aihetta ei olisi ja kukaan järjissään oleva ei mene kysymään, että miksi sinä noin teit.

Raskaana olemisella pystyy hyvin ratsastamaan. Tiedänpä tapauksia jotka huijasivat Kelalta asumistukia ja toisia, jotka sujuvasti  ostelevat kaapit täyteen pikkuvaatetta puolisalaa varmuuden vuoksi jo viikolta viisi, vaikka kummassakaan tapauksessa ei ole kysymys siitä pesärakennusvietistä. Itse kuulun tuohon jälkimmäiseen esimerkkiryhmään ja päivä on pilalla jos ei postiluukusta putkahda päivittäin pinkkiä bodya tai villaista nuttua. Kelaa inhoan, siellä puhutaan tuntematonta koodikieltä eikä kukaan virkailija helly tai armahda vaikka kuinka käyttäsi noita edellä mainittuja raskausaseita hyväkseen. Osa Kelan koulutuksesta lienee tapahtunut Quantamo Bayssa.

Raskaana olemiseen liittyy muutama ikävä velvollisuus joista Kela ja synnytys ovat kaksi ja kolmas ikävämpi on sokerirasitus. Sokerirasitukseen joutuu jos syö liikaa pullaa tai jos synnyttää vesimelonin kokoisia lapsia. Itse koe ei ole paha, päinvastoin. Saa olla kaksi tuntia rauhassa neljän seinän sisällä, saa lukea uusia perhelehtiä ja jopa keskustela jonkun toisen sokerilaisen kanssa, jonka raskauskin saattaa olla hyvin samoilla viikoilla kun oma. Tunnin välein pistetään ja juodaan muutama lasi sokerilitkua, kiukkukaan ei ole paha sillä kymmeneen mennessä on jo aamupalapöydässä. Kokeen jälkeen alkaa sitten se piinaava odottelun vaihe. Onko sitä sokeria ja miten paljon ja mikä oli arvo silloin ja silloin. Pahimmassa tapauksessa nakki napsahtaa ja joutuu sokerilakkoon. Onneksi sitäkin pystyy hyödyntämään ja aina löytyy joku joka säälii ja joku toinen joka ei kerro vaikka pulla edelleen maistuisi.

Raskaana oleminen on kuitenkin melko mukavaa puuhaa. Tänä aikana kaikkia kiinnostaa hemoglobiinisi ja se, miten suoli toimii. Olet huomion keskipisteenä, hehkeä, energinen ja hedelmällinen äiti maa, joka saa sekunnissa vaihtaa raivovaihteen päälle ja sylkeä suustansa hormoonilla kuorrutetta myrkkyä. Yhdeksän ainutlaatuista kuukautta jolloin kaikki pyörii napasi ympärillä. Sitten koittaa synnytys ja oletkin täysin auki ja paljaana ihmisten keskellä jotka on vaatettu päästä jalkoihin ja paikkasi ottaa se pieni vesimeloni, joka on matkustanut varjossasi siihen saakka. Ei kukaan mies tälläiseen suostuisi! Ilmaiset lounaat loppuvat siihen rääkäisyyn, ei enää saavutettuja etuja tai kroppasi tuottamia bonuspisteitä!

Onneksi pääset taas viimeistään siinä vaiheessa pätemään kun joku kokematon kaveri joutu samaan myllytykseen. Onneksi myös se vesimeloni on palkintona ihan kiva. Itse en vielä kuitenkaan koskaan ole saannut elää parempia ja onnellisempia aikoja kuin nyt. Ainoa huono puoli tässä on se, että siihen jää koukkuun ja käy kuten Aku Louhiniemelle jolloin mikään ei riitä. Ollaan me naiset aika koneita!

Miehen muisti

Kahden tytön äitinä olen jo nähnyt ja kuullut melko monipuolista skaalaa. Toki tyttäret ovat vielä pieniä mutta ovat olleet syntymästään saakka tyttöjä eivätkä mitään nyrkillä tapettavia inisijöitä. He ovat olleet aina hyviä vinkumaan, mankumaan, kärttämään, tepisemään, ättäröimään, huutamaan, raivoamaan, sylkeäkin he osaavat ja repivät monipuolista tekniikkaa käyttäen myös tukasta. Lattaille he ovat osaneet heittäytyä näyttävästi, silti satuttamatta itseään ja makarooniksi meneminen on ollut myös hyvin sisäänrakennettua, sillä kumpikaan meistä vanhemmasta ei sitä ainakaan myönnä heille opettaneensa. Naiseksi kasvaminen on välillä niin saatanasta ettei mikään hengitystekniikka tai herbamare siihen auta, silloin on hyvä antaa tulla ja näyttää myös naamalla millaiselta nainen näyttää kun vituttaa ankarasti.

Yhden pojan äitinä olen erittäin hämmentynyt siitä, miten putkiaivoinen mies voi olla jo kaksivuotiaana. Toki tämäkin perillinen osaa käyttää ääntänsä ja välillä joudun sen kampeamaan milloin minkäkin oven edestä kuolanaamaisena rääkyvänä raivopakettina, mutta se on sitä tahtoikää. Tähän saakka on riittänyt kun on ymmärtänyt tarjota oikeanlaisia ärsykkeitä oikealla hetkellä. Esimerkiksi jos poika haluaa syödä edelleen pikeä tai maahan liiskaantunutta purkkaa polvillaan suoraan asfaltin pinnasta, lopettaa se sen melko sillä sekunnilla jos sinulla on tarjota vaikka reissumiestä ja maitoa. Kaveria turpaan mätkivän kaksivuotiaan saa lopettamaan sen helposti viemällä kakaran niskaperseotteella sisälle, jolloin poika on jo rauhoittunut ja jatkaa kesken jäänyttä rekkaleikkiä. Kasvattaja minussa ihmettelee, miten se sen tekee. Miten tuo rääkyvä milloin mitäkin ärjyvä pieni miehen alku voi lopettaa karjun vaikka puolessa sekunnissa ja olla aurinkoinen naurunaamainen oma itsensä. Äiti minussa kiittelee korviansa. Nainen minussa hämmästelee että eikö se älyä vaiko vaan tajua.

Luonne-erojahan ne ovat tietenkin eivätkä mitään sukupuoleen sidonnaisia käyttäytymisfraaseja. Miehetkin kärsivät pms:stä ja synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, ei munat tai tissit tee pekasta pekkaa pahempaa tai pirjosta parempaa. Nainen saa olla ronski ja roisi, röyhkeä ja rivo. Tunteikkaista ja herkistä miehistä tykkävät myös anopit. Toivottavasti en ole tehnyt ihan kaikkea väärin kun kategoroin ja lokeroin lasteni tekmiset ja tavat meidän tyttöjen ja noin poikakin teki-lokeroiksi. Välillä en edes muista niiden nimiä kun huudan ruokapöytään, mitäköhän traumoja viisi-vuotias saa siitä kun kutsun häntä edesmenneen koiran nimellä? Tasa-arvon nimissä, aamen.

Sinä saatanan kone älä hyydy

Perheessämme elettiin viime viikolla kauhun hetkiä kun uskollinen työjuhtamme, AEG Ökö Lavamat vm. 2001 meinasi lähteä pesukonetaivaaseen. Se alkoi köhiä kun tungin sinne tapani mukaan miehen työhousuja ynnä muuta relettä uskoen ja luottaen että joku olisi tyhjentänyt taskut ennen sitä. Virhe. Koneessa ropisi kuin rankkasateella ja tuskan hiki jo ilmoitteli kainalokuopissa kun tajusin, että pyykit ovat edelleen autenttisessa tilassa. Tein ainoan tempun jonka osasin, soitin naapuriin. Vartin päästä jo huokaisin, kun nuori uljas vitivalkoinen Bosch kävi raatamaan.

Sitten alkoi soittelurumba korjausmiehille. Lupasivat tulla kahden viikon päästä ja osa ei ollenkaan, joku kehtasi sanoa ettei noin vanhaa konetta kannata edes korjata. Päätin tehdä esivalmisteluita ja pakkasin jälkikasvun Skodaan ja kurautin Gigantin Megastoreen. Se on jokaisen kodinkonemasokistin märkä uni, kahvinkeitintä ja leivänpaahdinta on silmänkantamattomiin ladottuna kymmen metrisiksi torneiksi ja innokkaat myyjät hymyilevät kilpaa valkoisten jääkaappien kanssa. Olin varma että kimppuuni kävisi heti kymmenen provikanhimoista myyjää, joita sitten saisin ravistella pois roikkumasta käsipuolesta, sen verran HC-kamaa kolmen lapsen ja ison vatsan kanssa kodinkonekauppaan tulevan äiti-ihmisen luulin olevan. Virhe. Kolmen vartin notkumisen jälkeen sain viimein palvelua, jos sitä nyt siksi voi kutsua.

Myyjä tuli nyrpeän näivettyneen naamansa kanssa laumani luokse ja katsoi koko ajan ohitseni kun kyselin koneista. Helvetistäkö nyt edes ymmärrän mistään suihkumoottoreista tai kierrosluvuista  mutta sen verran olin tajunnut valmistautua, että kyselin kuitenkin sujuvasti täyttöasteet ja takuuajat. Myyjää tuntui kiinnostavan enemmän tuleva kahvitunti ja näin lähellä oli ettenkö olisi valehdellut olevani Pomo piilossa mutta päätin kuitenkin lähteä Ikeaan syömään lihapullia, first things first.

AEG:lle kävi kuitenkin hyvin ja siunauksilta ja lähtöitkuilta vältyttiin kun älysin kysäistä naapurin sähkäriltä neuvoja. Tämä suurinpiiretien näki heti koneen asennosta mikä on vikana ja mieheni sitten illalla puki naulahousut jalkaansa, ja korjasi sen. Tadaa, jo huusi  pesukone taas illansuussa sitä iänikuista 40:n asteen kirjopesua ja haistattelin mielessäni täyttöletkun hajuiset löysät paskat kaikille kotiäitejä sortaville kodinkonepelleille.

Pesukoneen rikkimeneminen on saman luokan katastroofi kuin se, että jauhelihan valmistus lopetettaisiin. Vittuilaanko miehille jos nämä menevät kysymään kauppiaalta tuoreempaa tiskin alla jemmassa olevaa tämän päivän sikanautaa vai olenko ainoa lajiyksilöni, jolle riittää että kone pesee ja jauhaa sitä neljääkymppiä vaikka kuudesti putkeen jos niin haluan? Inhoan koneita, paitsi pyykkikonetta ja tietokonetta (siitäkin inhoan melkein kaikkea muuta paitsi internettiä) mutta elämä ilman niiden tuomaa turvaa ja helppoutta on kuin sovinistisen naisen viimeinen toive ennen hirttolavaa. Antakaa takuu loppuelämäksi tai tehkää edes koneita jollain kivoilla kuoseilla, Cecilia Blankens auttaisi varmasti.

Muodin siemen on kylvetty

Voisin nyvin olla muotitoimittaja, olenhan muodin asiantuntija kuten kerroin. Olen hyvä bongaamaan kuumimmat hotit ja vieläkin parempi arvostelemaan, miten kamalilta ne näyttävät juuri niiden nuorien ja laihojen silopyllyisten trendimekkereiden päällä. Luulin haaremihousuja vitsiksi, boyfriend-villitys vaan nauratti. Onneksi bootcut ei koskaan petä ja ainaa löytyy joku nettipulju joka myy perseen peittävää kolttua ja tunikaa kauden väreissä.

Kotiäitinä saa kulkea Meandin univormun housut päällä vaikka keskustassa, kunhan vaan muistaa yhdistää siihen Meandin mukavalta tuntuvan ja ehkä hieman pöljältä näyttävän yläosan ja uskotella, että samaan geishanaamaan pukeutuvat äiti ja tytär ovat tyylikkäitä, ei söpöjä tai höplästä vedettäviä reppanoita. Meandin nimissä olen tehnyt monia ostoksia posket kuumina epävarmuudesta ja innosta ja joka kerta kun näen samoihin pukeutuneen aisaparin Cittarin käytävällä, tunnelma latistuu, saatanan matkijat! Samaa etanaa ja hämähäkkiä bongaa tusinakaupalla  suuren yleisön joukosta takuuvarmasti, erikoista ja kateutta saa aikaiseksi jos onnistuu haalimaan jostain helvetinmoisella ylihinnalla kymmenen vuotta vanhaa hodaria tai isoakukkaa. Onpahan jopa minulta tultu Tuurin kyläkaupassa kysymään, että mistä onnistuin samaan lasten päälle pakotetut sillet ja vanhat omenat. Tähtihetkiähän ne ovat, ei siinä mitään.

Oma esikoiseni on kohta nuori, täyttää pian kymmenen. Vielä hän laittaa Meandin plyyssit tyytyväisenä jalkaansa ja saattaa jossain ihme kiitollisuuden puuskassa jopa kehua päälläni olevaa kainaloista hankaavaa ja kirraavaa kolttua. Ajatus siitä että joudun kohta katsomaan haaremia aamupalapöydässä on pelottava. Tieto siitä että omia löytöjäni ei enää kohta laiteta tyytyväisenä päälle on itkettävä. Pelko siitä että olen itse kohta naurettava tyylitön tantta on vääjäämätön tosiasia.

Olen jo miettinyt strategiaa valmiiksi. Voin joko blondata tukan ja ostaa huulipunan kymmenen vuoden tauon jälkeen ja pyrkiä mukaan purkkaa jauhavana nastana mutsina kun tytär alkaa vinkua vaatekaupoille. Tämä suunnitelma kusee sen naurettavuuden takia, koira käy useammin trimmissä kuin minä ja se kymmenen vuotta vanha huulipuna kuivui violetiksi värjäytyneenä bilelaukun kankaaseen kiinni. Voin myös jatkaa samalla linjalla univormun housut jalassa ja etutukka kroonisesti silmillä, toivoa ja armahtaa. Tyylin siemen on kylvetty ja sen on annettava itää ja kasvaa rauhassa. Pistän ne univormun housut sinne samaan vauvajemmaan missä sienihaalaritkin ovat, laatukaman kun on luvattu kestävän pitkään. Siinä vaiheessa voin sitten vinkua niitä 15 vuotta sitten muodissa olleita haaremeita itselleni ja käydä jonkun kirjekurssin huulipunan laiton alkeista.

Plokaajat on muotia

Olen kirjoitellut vuosikausia muka-anonyyminä omanaamaisena ja melkein nimisenä nickinä bittiavaruudessa parinsadan muun naisen kanssa. Tapa on hyvä ja eheyttävä mutta samalla tylsä ja vähemmän väkevä, samat jutut kiertävät kehää kuin vauvalehtien tarinat ja kehitystä ei tapahdu, päinvastoin huomaan taantuvani toistelemalla itseäni. Ja mitäpä en muodin takia tekisi, se kun on synonyymi nickilleni ja persoonalleni, ehhehehe. Niin jos muoti on samaa kuin mukavimmat verkkarit jalassa ja Meandin uusin mallisto niin olen melko guru ja valveutunut tosifani.

Ei se kuitenkaan väärin voi olla. Kirjoittaminen on halpaa, toisin kun Meandin vaatteet ja eheyttävää, toisin kuin moni muu voimauttava ja vakuttava toiminta. Olen helvetin huono käyttämään mitän muuta kuin nettiä ja siinäkin onnistun sössimään virustorjunnat huutamaan hoosiannaa ja hermostun kun kysellään jotain stnan html-koodia. Mielummin naputtelen kyllä tai myöhemmin nappia ja näytän taasillalla läppäriä miehelle ja kiroan kun se ei toimi.

Tästä plokista ei tule mitään silmäniloa tai tyylitussarointia vaan raakaa ja rumaa katsottavaa ja säälittävää koodi-piiperrystä. Tämän plokin plokaaja pääsi säälistä läpi tietokoneen ajokortista eikä edelleenkään älyä excelistä muuta kuin sen, että se on nipottavien ekonomien täsmäase maailmanrauhan ratkaisuun eikä tätä voisi enempää se kiinnostaa. Asetukset ovat päin v*ttua mutta olkoon, se jos mikä eheyttää ja on muotia.