Ihanaa leijonat ihanaa!

Ihminen on laumaeläin. Jonossa kävellään ruokalaan, yhdessä mennään kuselle ja porukalla kaljalle. Kun yksi innostuu sudokusta on toisella jo vetämässä Ristikko-lehden vuositilaus ja kolmas äkäytyy aina kahville pullapussin kanssa kun lehti kolahtaa postiluukusta. Lapsetkin tykkäävät toisistaan. Yksivuotias hakeutuu toisen räkänokan lahkeeseen paukuttamaan lapiota, ei haittaa vaikka selkä olisi selkää vasten mutta yhteenkuuluvaisuuden näkee jo pitkälle. Avantouimaan mennään porukalla, Teneriffalle kukaan ei lähde ilman mtkanjärjestäjää ja Jorgos-nimistä bussikuskia.

Liikunta on myös laumalaji. "Me karvattiin ensin kovaa päätyyn ja Pihlström teki maaaaaaaaliiiiiiin! " kertoo valmentaja ottelun kulusta. Tai "Me ollaan otettu nyt rennosti ja ajettu pehemeillä, mutkat otetaan suoriksi ja ajetaan 200 loppumatka" sanoo Räikkönen viime kisan haastattelussa korvaa kaivaen       puhuen itsestään. Mitä naapurin Jamppa ensin sitä meikäläinen perässä, luen vain Facebookista tunnelmat ja  olen yhtä Jampan kanssa. Jaloissa tuntuu juossut kilometrit vaikka perse hyllyy kuin valtameri ja samanlaiset lenkkarit ja sykevyöt on saatava sillä ilman niitä ei voi juosta. Ei vaan pysty.

Olen käynnyt nyt kuusi kertaa lenkillä ja kahvakuulaa olen heilutellut netin ohjeen mukaan muutamia kertoja. Kävin Prisma-reissulla kehonkoostumusmittauksessa kun siihen neljällä eurolla pääsi ja sanoin olevani 27. Olen kertonut naapurin maratoonareille että harrastan juoksua ja kehonkoostumusmittauslappua juoksutan aina pihalle nähtäväksi kun siellä joku seisoo. Kyselen pokkana venytysohjeita ja tunnelmia naapurin huippukuntoiselta urheiluhullulta puolimaratonin jälkeen ja pitää melkein pitää kättä suun päällä etten ehdottaisi yhteistä lenkkiä tai punttitreeniä. Yhteenkuuluvaisuuden tunne on käsin kosketeltava, ainakin omasta mielestäni.

Ilmoitin tänään perhekerhossa kovaan ääneen että pitäisi päästä taas lenkille. Kukaan ei reagoinut. Joo, harrastan juoksemista. Ei mitään, ei edes yhtä joota tai vauta. Vahingossa kuulin kun yksi hiirulainen sanoi toiselle että kymppi meni alta tunnin. Helvettiäkö sitä kuiskimaan, ja taas sain pitää kättä suuni päällä etten olisi mennyt näyttämään netistä juoksukenkieni kuvia. Juostessa on kuitenkin pakko pitää suuta kiinni sillä muuten sieltä valuu kuola ja puhe kuulostaa lähinnä kuolevaisen korinalta.  Haluan juosta yksin pururadalla ja melkein anafyloin jos joku näkee kun lyllerrän menemään. Silti pitää päästä leuhkimaan Feisbuukkiin että vedin kolme kilsaa alle tunnin.

Työtön, hullu ja eläkeläinen

Mielestäni ainoastaan minulla on oikeus näyttää nyrjähtänyttä naamaa, kiroilla ja äyskiä maanantaina, sillä olen juuri täyttänyt vuosia ja en ole nukkunut edellisenäkään yönä muutamaa tuntia enempää. Minä saan ajaa tukka pystyssä lapselta nyysityn pipon alla Prismaan Kuomat jalassa, lompsia leveästi pitkin kylmähyllyjä ja kiristellä hampaita kolmevuotiaalle työmiehelle ja kurpahtaneelle tarjouskurkulle. Vain minä, tänä maanantaina.

En ollut kuitenkaan ainoa vittuuntunut synttärisankari tänäkään aamuna. Ensimmäinen isku tuli kärryparkissa. Ilmeisen sokea tai vaan ilkeä tynnyrimahainen vanha ukko vei kärryt nenän edestä, morjensti vielä kaverilleen joka oli parkkerannut Toyota Avensiksensa siihen lapsiperhepaikalle, jossa luki Seuraa tai Alibia tai jotain vitun Hymyä auton käydessä. Niitä oli lisää hevi-osastolla. Oli pakko tunkea kouransa samaan perunalaariin ja huokailla syvään kun kolmevuotias työmies kyseli missä on numero aa. Ne seurasivat minua eineksille. Oli pakko katsoa ohitse kun yksivuotias yritti ottaa kontaktia suloisesti hymyillen. Ne katsoivat pahasti lihahyllyillä jossa samainen kersa jo huusi naama punaisena "annnnnnaaaaaaaaa" ja annoin tarjousjauhelihan imettäväksi. Ne kuiskivat toisilleen maitohyllyllä ja siirsivät kärrynsä äänekkäästi kevytmaitojen kohdalle, kun en vielä kahdeksankaan kohdalla lopettanut lappaamista. Ei ne olleet edes tarjouksessa, kuka hullu nyt yli euron maksavaa maitolitraa hamstraa ja mihin? Leipien läpi menin kolmella loikalla ja en ollut kuulevani kolmevuotiasta työmiestä joku kysyi että "miksi tuo papparainen on noin vihaisen näköinen?" Otin ilmeisesti liikaa tarjousleipiä, katsoin julkeasti päin ja mursin kummallekin lapselle omat köntit kouraan. Pakasteosastolta ne eivät osta mitään, paheksuvat ääneen että ne ovat laiskojen ruokia.

Viimein pääsen kassalle. Lappaan hiki pässä kymmenen metriä ruokaa hihnalle, yksivuotiaalle on mennyt hermo ja kolmevuotias työmies kyselee taukoamatta, mitä naapurikassan työmies ostaa ruuaksi. Kaljaa rakkaani, laatikollisen, näen sen selvästi mutta tyydyn valehtelemaan maksalaatikosta. Kassat vetävät kunnes juuri sillä siunatulla hetkellä ne päättävät lähteä maksamaan koko porukalla. Nyt on helvetin kova kiire kotiin ja on pakko päästä kassalle heti. Niitä on yhtäkkiä jonollinen perässäni. Kassatyttö naputtaa yhdeksättä maitolitraa, tungen yksivuotiaalle uutta limpun palaa vanhan tilalle, lappaan tavaroita kasseihin, katselen missä kolmevuotias työmies on. "On nyt kyllä jo hoppu, kato ny mitä kello jo on?" Syviä murheellisia huokauksia siinä selän takana, lippalakin välistä helmeilee hiki ja pinkiksi värjätyt vanhan naisen huulet ovat syyttävässä kurtussa. Yksivuotias huutaa, heittää limpun lattialle. Sinitukkainen isoperseinen tanttara kävelee ohi ja tuhahtaa kovaan ääneen. " Phyh, siinäkö se roskis nyt sitten oli?" Nostan limpun lattialta ja huudan perään : " Rouva, olette väärässä, roskis on siinä teidän vieressänne, haluatteko auttaa?" Saan pahaa silmää kolleegaheimolta, kassatyttöä naurattaa. Tekee mieli kiroilla ja näyttää keskaria, hymyilen silti niin että leukanivelet paukkuu ja paimennan laumani lapsiperhepaikalle. Siellä on yksi urpo pysäköinyt inva-merkein varustetun Nissaninsa autoni taakse eikä tee elettäkään. Ei se varmaan näe, mietin ja painan tööttiä. Kuulo ja puhe toimii, näen sanan perkeleen ämmä peruutuspeilistä.

Maanantai ei ole hyvä päivä, olet sitten työtön, hullu tai eläkeläinen. Se, kuten kaikki muutkin arkiaamupäivät ovat kuitenkin eläkeläisten omaa, privaattia kauppa-aikaa. Opeta siinä nyt kolmevuotiaalle kunnioitusta kun 70-vuotias ei katso päin, etuilee, tiuskii ja kiroilee. Sama kanttiskortti se on minullakin, perkele.

Plussapisteitä äitikortilla ja muita jonninjoutavuuksia tyhjäpäältä

Nykypäivän muotisana on kiintymysvanhempi niiden muutaman morian lisäksi. Kiintymysvanhemmaksi tullaan lukemalla kirjoja, surffaamalla netissä ja päättämällä kasvattaa lapsensa, kuten opissa sanotaan. Nämä vanhemmat ovat fiksuja ja koulutettuja tasa-arvoisia sieluja, jotka kynsin ja hampain taistelevat lastensa oikeuksista ja siitä, että Kivi ja Tuuli saavat paremmat eväät elämälle mitä Matti ja Mervi.

Voiko kiintymysvanhempi olla afrotukkainen Nuguse Afrikasta, joka kantaa lastansa riekaleisessa lakanassa ilman kenkiä ja joka imettää vielä neljävuotiastakin, vaikka ei edes tiedä sanaa suositus? Saako paljasjalkainen Runosmäen Ritu käyttää itsestään sanaa kiintymysvanhempi vaikka käyttää kertsejä, syöttää einestä ja vaunuilee, niillä kun pääsee keskustaan bussilla ilmaiseksi?

Itse en halua käyttää muita titteleitä kuin äiti. No, ehkä suurperheen äitikin mutta lapsia on vasta neljä joten pelkkä äiti riittäisi. Olen laiska lukemaan ainuttakaan kasvatusopusta ja saan näppylöitä jo pelkästään sanasta suorittaminen. Silti kohkaan suu vaahdossa uusien Poppien ja pushuppien kanssa ja mietin monesti että vähempikin riittäisi. Less is more, onko näin myös vanhemmuudessa?

Äitikorttia on toisinaan siisti vinguttaa. Äitiyden musta aukko on siisti paikka. Äitiys on tila, tavoite, status ja rooli. Äitiys on kaikkea sitä mistä et ikinä haluaisi luopua, olet sen kanssa yhtä loppuelämäsi ja sen siivellä voit ratsastaa nettipalstojen besserwisserinä ja saada turpaan kiukkusen mummon naamalta, joka sättii sinua kun kakara juoksee ilman pipoa pakkasella.

Nykypäivän muotisana on koodaus. Mieheni on hyvä siinä, itse en kykene käsittelemään wikipedian antamaa määritelmää siitä. Koululaiset koodailevat älypuhelimilla lyhenteitä ja hymiöitä, kirjoitan kauppalappuun ompp ja magara. Prismasta soitetaan kiukkuinen puhelu että mitä helvetin makkaraa sä haluat.

Ismo Alanko laulaa että "kaikki raitistuu, minä en". En aio opetella koodaamista enkä myöskään katso wikipediasta miten pitkä lista ranskiksia tulisi, jotta voisin kiintymysvanhemmeilla siellä mustassa aukossa niin kuin oppi sanoo. En myöskään tunne huonoa omaa tuntoa siitä, että viihdyn kotona verkkarit jalassa, tilailen netistä kantoliinoja ja lastenvaatteita, nukutan taaperoa tissi suussa vieressäni ja että tykkään olla äiti. Äitikortti on voimassa loppuelämän. Sen jäsenyyttä pitää vahvistella  ja halutessaan siihen voi koodailla määräaikaisia lisäominaisuuksia. Siitä on pidettävä huoli ja sitä on vaalittava, sitä ei saa kaupitella, varsinkaan ruotsalaisille iseille. Äitikortti on monipuolisin kanttiskortti mitä markkinoilta löytyy.

Ja jokainen äiti on tietenkin se parhain äiti omalle lapsellensa? Yeah, right :D

Kevyttoppapuvun kevät

Kevät on täällä ja kevyttoppapuvun persettä kuumottaa. Tämän kevään väri on persikka ja pinkki ja villi violetti, niin ainakin väitettiin Pirkka-lehden muotipalstalla. Tämän kevään hittiä en ole vielä kuullut mutta euroviisut ovat ihan kohta ja suomi-leijonakin saa turpaan parhaillaan omalla tontillaan. Olisi aika taas pistää kevyttoppapuku talviteloille ja toivoa, etten enää ikinä olisi niin losoperseinen että se pitäisi kaivaa vielä esiin kun mikään muu housu ei mahdu päälle. Kadehdin keväisiä lenkkeilijöitä, jotka juoksevat selät suorina sykemittarit sykkien ohitseni kun kävelen nopeinta vauhtia ääneen hengästyen perse pitkällä Emmaljungia puskien. Joskus käy niin että sama lenkkeilijä tulee vastaan vielä toisenkin kerran samana päivänä, taas juosten ja hymyillen ja työntäen kevyesti yhdellä kädellä omia kiesejään. Hävettää takamuksesta kirraavat liian sinkkurat ja jo niin nähdyt verkkarit ja Crocsit, jotka ovat kasvaneet jalkaanu kiinni. Joka sunnuntai päätän että nyt jätän herkut heikoimmille ja syön vain omenaa makeannälkään mutta ennen maanantain välipala-aikaa olen kolunut jo kaikki kaapit nurkkia myöden jotta saisin edes jotain makeaa, vaikka sitten sitä sokeria siihen ompun pintaan. Harkitsen vakavasti abdominaiseria sekä anaerobiaa, viimeistään ensi maanaataina on pakko. Kevttoppapuvun taskuista löytyy vielä viime kevään jäljiltä porkkanasiemenpussin jämät ja muutama karkkipaperi. Päätän joka kevät kun lumet alkaa sulaa, että tämä kevät olisi erilainen ja kesästä tulisi ihana ja vihreä. No tuleehan siitä mutta vedän viimeistään kesäkuussa kaihdinta eteen kun pihan rikkaruohot kasvavat jo melkein sisälle saakka. Haravoin vartin kerralla ja huudahdan ilosta vauvan piipatessa kärreissä ja päätän jatkaa toiste. Päätän laittaa tänä keväänä parvekekukkia ja jotain tosi helppoja perennoja mutta kukkakauppan sijasta löydän itseni taas ihan vahingossa outletista jossa myydään lastenvaatteita. No, onneksi pihalla vihertää jo muutenkin kivasti ja mikä helvetti on edes perenna? Kevät on onneksi anteeksiantavainen ja mikä parasta, se tulee ensi vuonna uudestaan. Sillon viimeistään aion juosta puolikkaan hampaat valkoisina, pukeutua pinkkiin ja pellavaan, kylvää nurmelle inkiväärtä ja lumililjaa ja syödä porkkanaapiirakkaa ja pinaattimehua omasta maastani. Nyt keskityn sohvalla pötköttämiseen ja suklaaseen. Onneksi aurinko ei turhia kursaile ja kysele, se lämmittää ihanasti sisälläkin ja ulkona kuivuu kevyttoppapuku ihan hetkessä käyttökuntoon.

Jekyll ja Hyde. Kertomus syntymän ihmeestä.

Nyt kun pahin imde ja rade ja pöde (pöhö) alkaa tasaantua ja päästä lähtee enää tukkokaupalla huonosti leikattuja hiuksia on aika palata takaisin jännän äärelle. Uhosin viime kerralla synnyttäväni yksin pistelevä marttyyrikruunu päässäni ilman tuntoa ja äänentoistolaitteita. Aina ei mene niin kuin Strömsössä tai edes niin kuin Patakakkosessa vaikka jälki olisikin ihan aitoa ja sitä itteään.

Lauantaina ennen isänpäivää siskoni oli nähnyt unen jossa synnyttäisin pian. Lähdin käyttämään melonin kanssa koiraa iltapissalla kun lirahti ekaa kerta. Kirosin, piti nyt sekin kokea että kusee housuun alle kolmevitosena. Kohta lirahteli lisää ja alkoi vituttaa, se on lapsivettä. Tungin housuun kaksi vuotta vanhaa lactus- ( vai kaktus, se rade paino sillon)paperia ja se värjäytyi yhtä myrkyn vihreäksi mitä omat vaununi vuonna -77. Ei synnytyksen pitänyt alkaa vielä kolmeen viikkoon, kirosin lisää ja soitin pari tukipuhelua.

Lapset menivät nukkumaan ja käveli ympäri kämppää lapsivettä vuotavana hermorauniona. Ei supistanut eikä jomottanut joten käynnistin Skodan varttia vaille 12 ja ajoin TYKS:n. Odotin sairaalaoven takana ja kun kello löi tasatuntia, pimputin ovea. "Tulin synnyttämään ja jätin auton tohon parkkiin, maksaakse sunnuntaina?" Hyvä ettei kätilö käynnyt kurkkuun kiinni, sen verran epäuskoisena se meikämaijaa katsoi ja torui kun en ottanut saattajaa mukaan.

Vietin epämukavan yön synnytyshuone ykkösessä ja kuuntelin huulet valkoisina kun naapurihuoneessa huusi ensin äiti ja sitten lapsi. Ei jumalauta. Sadistin näköinen lapsenpäästäjä laittoi päähäni neulan ja katsoi välillä ohjevihosta, minne kohtaa reittä kuuluisi pistää seuraavaa. Ei tullut sinä yönä unta eikä syntynyt lasta ja turhautunut kätilö uhkaili osastolle joutumista, mikäli synnytys ei lähtisi käyntiin. Helvettiäkö minä sille mahdoin, olin siinä tahtomattani ja tiesin itsekin siinä vaiheessa että käynnistys siitä tulisi.

Aamulla vaihtui vuoro ja koitti isänpäivä. Olin viettänyt ensimmäisen yön erossa kaksivuotiaasta ja ei se nyt hullummalta tuntunut. Auto oli edelleen siinä ikkunan alla parkissa ja käytävällä tuoksui tuore kahvi. Siinä nyt ramppasi läkäriä ja hoitajaa ja yritin jokaiselle vuorotellen sanoa kuinka pelkään käynnistystä. Olin itkemässä melkein laitoshuoltajallekin tätä kamalaa kohtaloani kun tämä tyhjensi roskista. Sairaalan haju on pahin, se Hibitanen ja käsidesin huumaavaa sekoitus.

Sitten alkoi tapahtua. Vuoroon tuli ex-Tammisaari, joka aloitti duuninsa antamalla vyöhyketerapiaa. Hävetti, sillä olin käynnyt suihkussa viimeksi edellispäivänä ja jalkahikeni on pahempi ja varmasti syövyttävämpi mitä yhdenkään metsurin koko Uudellamaalla. Sain lisää neuloja, ei kuitenkaan supistanut mutta suunta oli oikea. Julistin taas jokaiselle huoneeseen tulevalle haluavani spinaalipuudutuksen ja heti ääneen nauravan vauvan. Yhtäkkiä ne olivat lyönneet käteeni kanyylin ja pelkäämäni oksitosiini alkoi tippua. Tästä ei ollut enää paluuta.

Kävelin pitkää käytävää edes takaisin vuotavat verkkokalsarit ja vaippa perseessä. Katselin ilmoitustaululla olevia pikkuisia sukkia, muutama kansalainen oli ehtinyt rääkäistä jo isänpäivän kunniaksi. Alkoi supistaa, pikku hiljaa. Kahden minuutin välein, ihan niin kuin edelliselläkin kerralla. Siinä on nainen sellaisten voimien vietävissä synnytyksen alkaessa ettei mikään hurrikaani vedä sille olotilalle pohjia. Vaikka tämä on nähty ja koettu kolmesti, vaikka kipu on voimistuva supistus supistukselta se odottava ja vatsaa kouriva onnentunne on käsinkoskeltava ja koukuttava. Siinä vaiheessa kun supistukset menevät ohi pienellä pysähtymisellä ja hymyllä jaksaa vielä ajatella kohdunsuuta kukkana, joka avautuu terälehti kerrallaan.

Nopeasti se eteni tälläkin kerralla. Supistukset tulivat kahden minuutin välein säännöllisesti ja olinkin yhtäkkiä neljä senttiä auki. En kehdannut enää rampata käytäviä sillä pelkäsin supistusta vastaanottaessani rentoutuvani liikaa ja päästäväni reiluja pieruja ihmisetn ilmoilla. Sen verran osasin hävetä ja lukkiuduin huoneeseen. Aloin valmistella spinaalipuudutuksen onnistumista ja manguin sitä joka kerta kun ovi kävi. Kipu oli siedettävää mutta pelkäsin että synnyttäisin vahingossa ilman sitä. Olin kuuluisa pahasta suustani, myös synnärillä ja pelkäsin itseäni enemmän mitä sitä ponnistamista ilman tuntoa. Käteeni lyötiin ilokaasumaski jota aloin hönkäillä supistusten käydessä päälle.

Tilanne jumittui viiteen senttiin miltei kahdeksi tunniksi. Rötkötin jumppapallon päällä hajareisin kroonikkovaippa pyllyn alla ja yritin käyttää ääntäni mahdollisemman siveästi. Siinä vaiheessa ajatus kohdunsuusta avautuvana kukkana vitutti ja mietin ääneen, miksi tähän hullun hommaan piti taas alkaa. Ne pihtasivat sitä puudutusta, nostivat sen sijaan tippaa ja huumori alkoi pikku hiljaa loppua. Laitoin miehelle viestiä että kolmeen mennessä syntyisi. Siitä tunnin päästä mies pelmahti huoneeseen kesken äänekkään supistuksen ja rentous oli tipotiessään. Tämä alkoi tuhdata johtojen kanssa ja ennen kuin seuraava supistus tuli soi huoneessa Billy Talent. Ja ne perkeleet eivät vieläkään antaneet puudutetta!

Kymmentä vaille kolme aloin olla jo tuskastunut. Ekaa kertaa supistukset tuntuivat niin kipeälle että piti ihan ääneen huutaa ja se perkeleen pikku apulainen vaan lisäsi tippaa. Oksitosiini ihan haisi huoneessa ja meinasin vääntää mielenosoitukseski raikuvat paskat mutta en jaksanut. Kätilö katsoi kymmenen kerran kohdunsuuta ja sanoi että edelleen viisi senttiä mutta nyt voitaisiin tilata puudutus. No kiitti saatana ja samalla tunsin että nyt se kakara tulee. Pitelin haaruksia ja sanoin että tämä lapsi syntyy nyt. Ei voi, justhan se oli viisi senttiä. Kampsein itseni sängylle ja karu totuus paljastui kätilöllekin kun verkkokalsarit saatiin pois. Nopeasti se alkoi viritellä hanskoja käteensä ja painoi tööttiä ja huoneessa alkoi tapahtua. Alkukantainen voima sai kroppani ponnistamaan vaikka yritin pidätellä kynsin hampain sitä vastaan. Kaksi ponnistusta, kaksi eläimellistä karjua ja lapsi luiskahti maailmaan. Syntymäaika 15.01.

Ihme se on joka kerta. Mikään ei voita sitä tunnetta kun lämmin ja niljakas tummasilmäinen ihminen nostetaan paidan alle. Varpaita kymmenen ja väristä yhdeksän, isänpäivälahjoista parhain ja uniikein on nyt annettu. Olen täynnä suurinta kiitollisuutta ja nöyryyttä ja helvetin onnellinen että se on nyt ohitse.

Pikkuinen tyttö syntyi melkein kuukautta ennen itsenäisyyspäivää mutta isä ehti synnytykseen ja äiti synnytti luomuna. Äiti viihtyi sairaalassa yhden yön ja söi niin paljon sairaalakaapin ruokaa kun ehti ja kehtasi. Tyttö kellastui kolmen päivän iässä ja joutui vuorokaudeksi lampun alle. Tyttö kellastui uudestaan 12 päivän iässä ja joutui lasten osastolle sadistihoitsujen hoiviin 70-luvun tunnelmiin viideksi päiväksi. Eka kuukausi oli kaikkea muuta kuin onnea ja ihanaa vauvan tuoksua. Äiti oli seota vauvaa tarkkaillessa ja maitoa pumpatessa. Vauva oli heikko syömään rintaa ja äiti joutui antamaan maidon pullosta. Äiti valvoi usein vielä seitsemältä aamulla kun vauva ei suostunut nukkumaan makuultaan. Äidin psyyke oli hauras kuin lapsen iho, huoli omasta lapsesta on pahinta mitä on. Mutta siitäkin selvittiin.

Pikkuinen tyttö painaa yli kahdeksan kiloa ja nauraa ja hymyilee kaikelle. Tyttö syö pelkkää tissiä ja hauraudesta ei ole enää tietoakaan. Alku oli raskas mutta palkinto tietenkin se parhain kaikista. Ja jokin hullu ja täysin epäinhimmillinen minussa muistelee synnytystä lämmöllä. Jekyll ja Hyde minussanauravat kilpaa.

Toiset äidit lähtevät Big Brotheriin, toiset synnyttämään

Olin kirjoittanut tämän tekstin syyskuussa ja julkaissutkin sen mutta jostain syystä poistin sen melko saman tien. Julkaistaan nyt uudelleen vintagea, tässä saatte samalla lämmittelyä ja esimakua aiheesta "synnytys isänpäivänä 2011."


Ala-asteaikainen ystäväni lanseerasi aikoinaan tapposloganin: " Mä synnyin yksin, mä sammun yksin, mä kuolen yksin". Tämä viisaus turahti joskus sata vuotta sitten Karjaan urheiluhallin märässä ja mutaisessa takamettässä ystäväni tietoisuuteen kun valkoherukka-Aurora oli kihahtanut päähän pommin lailla ja kun runokirjassa luki tulevaisuuden olevan vielä joukko epämääräisiä unelmia. Unelmat ovat menneitä ja osa nähtyjä, Auroraa join joskus kolmikymppisenä puolivahingossa mutta sloganin sanoma on edelleen iskemätön.

Syntymä on ihme joka kerta, on kyse sitten leppäkertusta tai kunkinkaan kersasta. Kivikaudella naiset synnyttivät jalkaa nostamalla kivenkoloon, keskiajalla peltotöiden ruokapausilla kyntövuoron vaihtuessa ja sitä rataa. Sota-ajan lapset pullautettiin saunaan ja kastettiin Raijaksi tai Markuksi,70-luvulla äitimme sidottiin sänkyihin ja sadistiset kätilöt kiduttivat myös lapsia antamalla heidät ruokittaviksi neljän tunnin välein ja 90-luvulla oltiin tukka tötteröllä ja silmäluomet liiloina myös epiduraalipumppu persuksissa. Itse olen synnyttänyt vain 2000-luvulla ja edelleen se sattuu ihan saatanasti.

Synnytyksestä on tullut myös perheen juttu johon otetaan mukaan parhaimmassa tapauksessa myös kummit ja kaimat isien ja tätien lisäksi. Perhekeskeisyys on kova juttu, itsekin diggailen sitä vaikka naapurit eivät tuota ainakaan allekirjoita kun joutuvat kuuntelemaan uhoa ja huutoa päivät pitkät. Olen raahannut synnärille joka kerta mukaan kassillisen cd-levyjä, sekä mieheni. Tällä kertaa tämä perinne katkeaa sillä joudun jättämään miehen kotiin sillä TYKS:n eivät ole tervetulleita lapset eikä koira, eivät edes doulan tai tukihenkilön muodossa. Jännityksellä odotan miten saan rämpättyä "Let it ben" päälle kun h-hetki koittaa, se kun on ollut miehen tärkein tehtävä kolmesti aiemmin.

Tottakai hirvittää lähteä sairaalaan yksin mutta kotisynnytys on liian duudsonia jopa minunlaiselleni paskiaiselle. Olen psyykannut itseäni ajattelemalla niitä Aulikkeja ja Marttoja, joiden miehet ovat jäänneet rintamalle jo kuukausia aiemmin ja jotka huutamatta ja rystyset valkoisina pommien iskiessä kartanolle ovat ponnistelleet suurta ikäluokkaa epätoivon ja hämmennyksen maailmaan. Tuskinpa Afrikan äiditkään kovin medikalisoituneita ovat, ja silti heitä on kuin pipoa. Itse saan vartissa alakropan puutuneeksi ja kädestä ehtii pitämään varmasti joku ylipätevä opiskelijakin hädän tullessa, Let it been voi ladata johonkin korvalla pidettävään kaukosäätimeen.

Emme ole varmastikaan ainoa perhe jolla ei ole edes sitä vittumaista anoppia saatikka niitä kummin kaimoja, jotka tarjoutuisivat puolipakolla hoitamaan lapsia. Slogan on niin iskostunut selkäytimeen ja yksin selvitymisestä on ollut tavaramerkki. Viimeksi eilen kyselin varovasti naapurilta, että onko minusta tullut äiti joka ratsastaa pelkästään selvitymisellään. Eihän tämän elämän pidä pelkkää selviytymistä olla, myös tanssia ja naurua ja sitä perhekeskeisyyttä. On silti ihan riittävän hyvää vanhemmuutta tarjota lapselle äiti ja isä ja karkkipussi lauantaisin, ei siinä mitään kummin kaimoja tarvita vaikka niitä välillä ikävöisikin. Kyllä tässä savotassa yksin synnyttämisestäkin pitää vain ottaa ilo irti ja lakata valittamasta siitä oman ajan puutteesta. Pääsenpä ekaa kertaa yli kahteen vuoteen yksin (no, melkein yksin) yöksi pois kotoa ja saan valmiit ruuat ja olla luvalla ruma ja turpea ja käyttää kemmaisten pyjamaa.

Toivottavasti lapsi ei saa traumoja siitä kun isä ei ole tekemässä kömpelöitä ensipesuja ja asentamassa piuhoja kameroihin ja soittimiin. Toivottavasti tästä ei aleta vaatia erillisperintöjä tai kipukorvauksia ja toivottavasti pysyn järjissäni ilman sitä lämmintä ja isoa turvallisuuden kouraa. Nykyajan naiset ovat moderneja ja itsenäisiä kaikenpystyviä ihmekoneita jotka tarvitsevat miestä lähinnä siihen kädestä kiinni pitämiseen. Big Brotheriin menevät neljän lapsen äidit ja yksinhuoltajat, jotka kertovat ansainneensa oman ajan vihdoinkin. Siellä valvovien kameroiden alla on turvallista sammua- yksin, elää omaa modernia elämää ja näyttää esimerkkiä myös kaltaisilleni vellihousuille, jotka eivät ole jättäneet kaksivuotiastaan muille puolta päivää pidemmäksi. En nyt tiedä, kumman puolesta olisin enemmän surullinen, itseni vai BB-Mirkun.

Olen suunnitellut synnyttäväni itsenäisyyspäivänä sillä silloin miehen ei tarvitse olla töistä pois. Olen myös tilannut alle 4,5 kg:n lapsen sillä haluan kotiin poliklinisesti pesimään heti kun mahdollista. Voi kun kaikki menisi hyvin ja kotona saataisiin pidettyä jokainen ruuassa ja juomassa. Onneksi BB tulee vielä joulukuussakin joten ihan yksin en sairaalaan joudu lähtemään. Ja jos tiukka paikka tulee, voi mies jättää auton lapsineen ja koirineen TYKS:n parkkipaikalle käymään, dvd-levyn aikana ehtii varmasti synnyttelemäänkin kun pistää hösseliksi.

Muuttolaatikon näköinen perse. Ja muita tyhjänpäiväisyyksiä hautomosta.

Naapuri kysyi, millä viikolla olen ja sanoin kirkkain silmin että viikolla 27. Kävin laskemassa netistä oikeat viikot ja niitä oli lähemmäs 30, ihmekkös tuo jos sain hieman säälivää silmää. Raskaus alkaa olla taas siinä pisteessä jolloin perse näyttää reunoista kirraavalta muuttolaatikolta ja vetääkin varmasti sen sata litraa. Ja ketä saan syyttää tästä? Paavo Väyrysen ainaista comebackia vai heikkoja hermoja, kaikkien hivenaineiden puutosta vaiko sokerimössön pehmentämää päätäni? Isoon ja pehmeään syliin mahtuisi vähintään tusina kakaraa mutta raskauden ollessa tässä pisteessä huolin siihen hädin tuskin omani.

Olen muutenkin mitä häijyin ja pahsauisin akka vaikka lihavien valehdellaan olevan leppoisia. Miten luontoäiti selittää jatkuvan hampaiden kiristelyn, rumien sanojen runomaisen käytön ja päivästä toiseen toistuvat uhkailut ja kiristykset? Lapsiraukat ja miesrukka, säälisin melkein heitä jos jaksaisin. Raskaus suitsuttaa mitä lempeimmän ja leppoisemmankin naisen sekunnissa sellaisen raivon ja kiukun tilaan johon verrattuna Big Brotherin tai moottorisahamurhaajan metkut tuntuvat lähinnä vauvojen leikeiltä, sellaisten vauvojen jotka vain syövät ja nukkuvat. Olen kävelevä hormoonipommi jonka sytytyslanka kytee koko ajan.

Jollain perverssillä tavalla silti toivon ettei tämä olisi viimeinen kerta, kelatkaa sitä! Kotona on kivaa kun siivooja siistii nurkat ja kun edellisen päivän ruuat ovat mikroa vailla valmiita. On kivaa kun ei tarvitse juosta kello kaulassa työpaikan ja hoitopaikan väliä ja saa pukeutua joka päivä verkkareihin ja meikkaamiseksi riittää viiva tai kaksi vuosi sitten päiväyksen nähnyttä peitepukkoa. Riittää kun on läsnä eikä tarvitse mennä minnekään, kun ei ole pakko.

Kotiäitiys ja raskaus ovat 24/7 duuneja jotka pistäisin ceeveehen jos joskus joku urpo minulta sellaista kysyisi. Kirjoittelen posket hehkuen nettiaddresseja lapsinlisien ja hoitotukien puolesta, en ole subjektiivisen päivähoito-oikeuden kannattaja sillä minulle tekee tiukkaa saada mukula kahdesti viikossa kerhoon ja takaisin, puhun huutamalla jotta kaikki tajuavat että olen kotona ja äiti, kotiäiti. Olen ylpeä työstäni vaikka se vituttaa välillä enemmän mitä lämmittää mutta tuskinpa se nyt Paavo Väyryselläkään pelkkää ripaskan tanssimista ja vodkan juontia joka päivä on. Ihailen kymmenen lapsen äitejä, jotka ovat olleet hellan ja kakrun välissä viimeiset 20 vuotta mutta en tajua miten he kestävät ja tekevät sen. Omalla kohdalla savottaa ei ole kuin muutama vuosi takana ja eiköhän niitä vuosia vielä edessäkin ole.

Kotiäidin viikonloppu huipentuu perjantaisaunaan ja kylmään bisseen (toim. huom. Nikolaita tietenin). Onneksi  perjantaisinkin tulee Big Brother ja Pikku Kakkosen gimmat jaksavat ilmeillä ja lyödä leikkiä myös viikonloppuaamuisin. Kaurapuuuron voi tehdä myös maitoon lauantaiaamuna, jos osaisi ja viitsisi. Samuli Putrokin sanoo että Elämä on juhla, Pirkka julistaa arjen olevan juhlaa. Ota siitä nyt sitten tolkkua.